Tavoite ja tulema
The later twentieth-century culture of enhancement is devoted to making everything explicit. We are all implicated, for it imitates best scholarly practice. But it promotes the illusion that effects should be aims. There is a good case for saying that aims should be explicit. That is what they are: overt goals for organisation. But what gets identified as an aim? Scholars do not imagine that one can have methods and protocols for producing intellectual epochs. Such epochs are effects, outcomes; indeed effects can become silly when turned into aims.
Luin juuri Marilyn Strathernin artikkelin "The Relation: Issues in Complexity and Scale". Siteeraamassani katkelmassa hän puhuu ajattelutavasta, joka johtaa määrittelemään tavoitteiksi sellaista, mikä oikeastaan ei voi olla kuin lopputulema. Esimerkiksi jossain yliopistossa voidaan saavuttaa hienoja tuloksia, ja yliopisto voi saada mainetta. Mutta: "the effect of work carried out in Cambridge may be stunning, may make it 'one of the world's leading universities', but how can that be presented, as the format of strategic plans insist, as its mission?"
Strathernin artikkeli on vuodelta 1995; huiputusyliopistojen tuottamiskonseptit ovat siis viipyneet matkallaan Suomeen kymmenisen vuotta. Nyt vihdoin meilläkin arvellaan, että "one can have methods and protocols for producing intellectual epochs" ja koetetaan järjestää koulutusta tämän arvelun mukaisella tavalla. Voi kuitenkin olla, että tavoitteiden ja tulemien sekoittaminen toisiinsa on yleisluontoisemmalla tavalla ollut osa tavallista puhetta jo pitkään. Ajattelen samantyyppistä järkeilytapaa, joka kuitenkin kulkee toiseen suuntaan kuin nykyisessä yliopistohallinnoinnissa.
Jos tavoitteen ja tuleman ero ei ole aivan selvä, tulema tulee helposti tulkittua tavoitteeksi, jonka saavuttamisessa on onnistuttu. Tällainen oletus on hyvin tavallinen. Se heijastuu tietysti puheeseen luonnosta: tulemista – eläimistä, ihmisistä, järjestyksistä – puhutaan kuin ne olisivat loppuunsaatettuja tavoitteita. Tavoittelija on silloin kai "Luonto". Ilmiö näkyy yleisemminkin sellaisessa puheessa, jolla pyritään oikeuttamaan ja lisäämään positiivista arvolatausta. Yhteisössä vallitsevaa järjestystä saatetaan puolustaa vetoamalla siihen, että se on aiempien sukupolvien harkinnan tulos – vaikka järjestys olisi itse asiassa pikemminkin tulema kuin tavoite.
Toisin sanoen saman sekaannuksen avulla voidaan ajaa sekä uudistusmielistä (esim. yliopistojen tehostaminen) että konservatiivista politiikkaa.
Tunnisteet: politiikka, strategiat
5 Comments:
Onko keskiyö nyt oikea aika tälle keskustelulle?
Strathernin erinomaisessa mittakaavaa käsittelevässä tekstissä esitellään korkean hallintovirkailijan aito huoli Cambridgen tulevaisuudesta: "Se hyvin tehokas implisiittinen tapa jolla Cambridge on organisoitu ei sovi hyvin yhteen monien tämänhetkisten filosofioiden kanssa ja onkin valitettavasti niin, että paljon rahaa ja aikaa täytyy nyt käyttää sen pyrkimysten tekemiseen eksplisiittisiksi." Kyseessä on siis väljässä organisaatiomuodossa maailmanmaineensa luonut yliopisto, jonka edellytetään hallinnollisen oikun ja lyhytnäköisyyden vuoksi kuluttavan resurssejaan laatutarkkailuun, auditointiin ja joustavan rakenteensa kangistamiseen. Cambridgella on resursseja, mutta muut yliopistot ovat saman tilanteen edessä. Turhaumus ja laatujärjestelmän vuoksi puutteelliset resurssit heikentävät tutkimustyötä, laitosten sisäistä yhtenaisyyttä ja opetuksen tasoa, kuten myös Britannian aiheelliset 2006 lakkoilut osoittivat. Oman laitokseni henkilökunta oli etunenässä sovitteluratkaisua hyväksymässä, mutta tiedän hyvin kuinka kiperässä tilanteessa he olivat pienen palkan, huikeiden asuntojen hintojen, asuntolainan takaisinmaksamisen ja opiskelijoiden edun välillä valitsemaan joutuessaan. Itse olin yksi pelinappuloista, jotka yhdessä olivat ilmeisesti kyllin suuri panos, jotta palkkavaatimuksissa tultiin hieman vastaan ja tilanne raukesi. Kompensaatio on kuitenkin vähäinen huikeasti lisääntyneestä ilmaiseksi ja yliajalla tehtävän hallintotyön määrästä. Eräs erittäin lupaava ja työssään jämpti asiantuntija sai eropassit, koska ei suostunut julkaisemaan keskeneräistä tutkimusta, vaan tahtoi saattaa sen tasokkaana loppuun saakka.
Sinänsä Strathernin tekstin kyseinen osuus on teoksen poliittisempaa ja 'akateemisiin sukulaissuhteisiinkin' (on muuten kiinnostavaa, kuinka erilainen akateemisen tuttavuuden etiikka on Britanniassa, jossa hyvät referenssit ja pub-toverit ovat menestyksekkäälle uralle enemmän tai vähemmän välttämättömiä, ja Suomessa, jossa moni brittiläinen käytäntö tuntuisi korruptiolta) liittyvää antia. Hän käsitteli samoja asioita taannoin Suomessa vieraillessaan. Jos kuitenkin otamme tekstin mittakaavaa/-asteikkoa käsittelevän osuuden vakavasti, muuttuu kysymyksenasettelu tuloksista, tulemista ja tavoitteista: mikä on se prosessi, jossa tutkimuksen laadun mittaaminen on tullut mahdolliseksi? Missä vaiheessa ja millä keinoin on tullut tarpeelliseksi ajatella yliopistoa tuotantojärjestelmänä ensisijaisesti tavoitteena eikä tulemana? Kuitenkin vielä 1800-luvun lopun Englannissa Tyndall teki selvän eron tieteen roolissa tuotanto- ja insinöörityöhön nähden.
Ei, keskiyö on aivan väärä aika tälle keskustelulle. Iltapäivä asiallisempi.
Akateemiset sukulaisuussuhteet ehkä painavat ympäristössä, jossa kaikki saman alankaan ihmiset eivät välttämättä tunne toisiaan henkilökohtaisesti? Väkimäärällä on väliä.
Mutta totta, olisi kiinnostavaa selvittää missä vaiheessa ja millä keinoin on tullut tarpeelliseksi ajatella yliopistoa tuotantojärjestelmänä ensisijaisesti tavoitteena eikä tulemana. Mitä "tarpeellisuus" tuossa on? Ja onko kyse oikeastaan siitä, että tuotantojärjestelmyys on tullut tavoitteeksi, vai siitä, että tuotantojärjestelmä ymmärretään jollain tietyllä tavalla (ja jos näin niin miten ja miksi)? Nämä olisivat tietysti tutkittavia asioita, tuskin tässä vastattavia.
Brittiantropologia on aina ollut pieni piiri ja vielä toisen maailmansodan jälkeen käytännössä kaikki virat täytettiin Malinowskin seminaarien kautta. Kaikki ovat perinteisesti tunteneet toisensa ja opettaja-oppilas-suhdetta on vaalittu. Tämä perinne on pikemminkin ollut aivan viie aikoina kriisissä kun etekin vuosituhannen vaihdetta kohden lisääntyneet opiskelijamäärät eivät ole enää mahdollistaneet viikonloppuja ohjaajien maaseutuhuviloilla - minkä lisäksi tämän päivän ohjaajilla ei ole edes varaa sellaisiin...
Tämä innoitti kirjoittamaan omaan blogiin.
Eufemia: Toisin sanoen saman sekaannuksen avulla voidaan ajaa sekä uudistusmielistä (esim. yliopistojen tehostaminen) että konservatiivista politiikkaa.
Oma hypoteesini on, että konservatiivien "sekaannus" on pohjimmiltaan tahallinen. Tulema on oikea tavoite. Lausuttu tavoite on puhdasta retoriikkaa. Tietysti konservatiivisessa liikkeessä on myös paljon seuraajia, joihon retoriikka on uponnut.
Eikä tämä ole mikään oma ajatukseni. Se on jenkkihaukkojen suosikkifilosofilta Leo Straussilta.
Lähetä kommentti
<< Home