Eufemia

Jumala on sukkasiltaan viisi jalkaa pitkä

2012-01-15T23:35:00.004+02:00

We answered, and said, Can a Man worship God in Spirit and Truth without a Body? He said, No. Then said I, neither can God accept of any Mans worship except he hath a Body of his own: For God hath a Body of his own, as Man bath a Body of his own; only God's body is spiritual and heavenly clear as Christial, brighter than the Sun, swifter than Thought, yet a body.

Kuvitellaan kristillinen lahko, jonka oppi on täysin materialistinen. Minkäänlaista lähetyskäskyä ei ole, sillä muutkin kuin lahkolaiset voivat päästä Taivaaseen, ja usko rukousten voimaan on harhaoppia, sillä Jumalaa ei kiinnosta. Sukkasiltaan Jumala (eli Jeesus) on viisi jalkaa pitkä, ja hän on viimeksi puuttunut meidän maailmaamme 1600-luvun puolessavälissä. Paholaista ei ole muuten kuin meidän järkemme sekaannuksena. Taivas on fyysinen paikka, joka sijaitsee noin kuuden mailin korkeudessa Maan yläpuolella. Ihmiset eivät eroa olennaisesti eläimistä ja eläimetkin pääsevät Taivaaseen. Enkeleillä on ruumis siinä missä ihmisilläkin. Helvetti on tämä meidän Maamme sen jälkeen kun maailmanloppu on koittanut eli aurinko, kuu ja tähdet ovat sammuneet – mutta tämä ei tule tapahtumaan pian. Helvetinpelko on kaikin tavoin turhaa ja siitä on hyvä vapautua. Moraali ei riipu mitenkään Jumalasta tai hänen sanastaan, vaan on ihmisyksilön oma asia.

Ei tietenkään tarvitse kuvitella, en minä tätä olisi osannut keksiä. Sitaatti on teoksesta The Acts of the Witnesses of the Spirit 1600-luvulta, ja sen kirjoittaja Lodowick Muggleton oli toinen muggletonilaisuuden perustajista ja profeetoista. Kuulin lahkosta Tommilta kun viimeksi tapasimme, ja keskustelu riemastutti minua siinä määrin, että lupasin kirjoittaa tästä uskonnollisesta liikkeestä, joka on kuin uskonnollisen lahkon stereotyypin antiteesi: lahko ilman karismaattista johtajaa, ilman tuomiopäivänodotusta, ilman lähetystyötä tai eristäytymistä, ilman omistautumisvaatimuksia, ilman saarnoja, ilman pelottelua ja ilman saneltuja moraalisääntöjä. Toisista lahkoista toki erottauduttiin, sillä esimerkiksi kveekareita kirottiin tarmokkaasti.

Kummallisinta muggletonilaisissa oli ehkä se, että viimeisin tunnettu muggletonilainen, maanviljelijä Philip Noakes, kuoli vuonna 1979: lähetyskäskytön ja löyhästi organisoitunut pikkuinen lahko siis säilyi olemassa yli 300 vuotta. Muggletonilaisilla ei ollut kirkkoja, ei pappeja eikä varsinaista johtajaa Muggletonin kuoltua, ja tapaamiset olivat varsin epämuodollisia, kuten Patrick Collinson kirjoittaa artikkelissaan "Five Feet Tall in His Socks" (kyllä, kähvelsin otsikkoidean):

The Muggletonians met on the first Wednesday of the month, but only to socialise, to read from their sacred texts, and to sing their songs, which were set to popular tunes. This, until the opening of the Bishopsgate Reading Room, happened in the snug of some local pub, which allowed Macaulay to call them 'tipplers'

Muggletonilaiset eivät olleet yksimielisiä; itse asiassa heidän tapaamistensa pöytäkirjoista selviää, että kiistelivät keskenään paljon. Debatti kuului asiaan. Lahkolaisia ei edes velvoitettu avioitumaan toisten lahkolaisten kanssa, mutta silti tämä lähes deistinen usko siirtyi sukupolvelta toiselle ja vaikka vanhoja jäseniä menetettiin, uusia liittyi aina mukaan. Vasta 1900-luku hivutti pois äärimaterialistisen uskonnollisen opin, jonka mukaan Taivas on kuutisen mailia yläpuolellamme. Siihen oli kai vaikea uskoa lentokoneiden keksimisen jälkeen.

Epäonnistumisesta

2011-12-01T02:12:00.005+02:00

Ihmisellä on elämässään kuitenkin monia asioita, jotka hän elää tarkentamatta niiden merkitystä määritetyin käsittein. Hän seuraa tällöin ainoastaan tottumusta. Kyse on kuitenkin siitä, onko tämä tottumus hyvä vai huono tapa. Epävarmuus tästä jokaisessa erityistapauksessa pakottaa ihmisen ennakkoluulottomasti tutkimaan elämän jokaisen tilanteen tarkasti - musertakoon tutkinnan tulos hänen itserakkautensa ja kuvitellun viisautensa tai todistakoon tavan mukaista vastaan niin kuin huonoa tapaa vastaan.

Luen Snellmanin kirjoitusta "Akateemisesta opiskelusta". Teksti vaikuttaa mainiolta, mutta sen ensimmäinen kappale sai minut mietteliääksi, sillä minusta siinä jää vähän liikaa olennaista sanomatta. Siteeraan siitä yllä suurimman osan. Tekstissä puhutaan vain sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, jossa ihminen itse havaitsee jonkin tapansa epätyydyttäväksi, nöyrtyy ja ryhtyy toivon mukaan korjaamaan sitä. Kyllähän niinkin joskus käy, mutta uumoilen, että paljon useammin itserakkautta murjoo ulkoapäin tuleva paine. Se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin omaehtoinen kehityskohteen havaitseminen.

Torjuva palaute on usein epäsuoraa; torjuttu ei tule valituksi, hän jää syrjään. Monissa tilanteissa, etenkin töihin liittyvissä, pidän selväsanaisesta puutteiden osoittamisesta ja jopa suorasta teilauksesta enemmän kuin epäsuorasta sivuuttamisesta. Sääntö ei tietenkään päde aina: saattaa esimerkiksi olla mukavampaa jos joku etäisempi tuttu vain ottaa etäisyyttä, mikäli käytökseni jotenkin häiritsee häntä, eikä tilitä ärtymystään minulle. Toisaalta ystävien toivoisin kertovan mikäli joku luontumukseni vaikuttaa heistä epäviisaalta tai käytökseni rasittaa toistuvasti. Olen kipeästi oppinut, etten välttämättä havaitse sitä itse. Ajoissa ja avoimesti puhuminen on luottamuksenosoitus. Se voi pelastaa ystävyyden, vaikeneminen taas johtaa kovin todennäköisesti ystävyyden loppumiseen.

Työskentelen yliopiston laitoksella, jonka väen keskustelukulttuuri on työasioiden osalta harvinaisen tyly, ja pidän siitä kovasti. Monet tärkeimmistä oivalluksista työssäni ovat seurausta jostain todella ärhäkästä ja pikkuseikkoihin puuttuvasta ja samalla erittäin asiantuntevasta kritiikistä. Toisten huomautusten avulla olen kyennyt korjaamaan tekemiäni virheitä, joita en olisi välttämättä yksin koskaan havainnut, ja kehittämään taitoja, joiden tarpeellisuutta tuskin olisin itse älynnyt.

Kriittisen ryöpytyksen hyödyllisyys vaatii kuitenkin kriitikolta asiantuntemusta (aiheesta ohi ampuva kritiikki tapaa olla kovin hyödytöntä) ja kritisoitavalta puolestaan sekä kykyä suhtautua kritiikkiin kehitysmahdollisuutena että tarkkaa seulaa: ryöpytyskritiikissä saattaa hyvin olla yksi olennainen asia ja monta sinne tänne poukkoilevaa, lopultakin melko merkityksetöntä tai harhautunutta ajatuksentynkää. Lisäksi arvelen nykyään, että ryöpytyskritiikki toimii sitä huonommin mitä selvempiä henkilökohtaisia jännitteitä tai valta-asetelmakiistoja kriitikon ja kritisoitavan välillä on. Olen aikanaan tehnyt tässä virheitä; olettanut, että asiakritiikin voi esittää ikään kuin neutraalista positiosta, riippumatta kaikista kahdenkeskisistä kahnauksista. Näyttää kuitenkin siltä, että se harvoin onnistuu.

No, hairahduin kirjoittamaan pitkään siitä, miten suora kritiikki saattaa olla hyvästä. Aina se nimittäin ei lainkaan ole, ainakaan seurauksista päätellen. Se voi nimittään olla myös hyödyttömän murskaavaa, kuten voi myös epäsuora torjunta. "Itserakkauden musertuminen" on Snellmanilta kovin värittynyt tapa puhua monenlaisista tunteista, joita epäonnistumisen kokemukseen liittyy. Ja kuten sanottua, on vielä suhteellisen kivutonta todeta itsekseen kuinka sitä on tullut toimittua typerästi; toisten edessä häpeään joutuminen voi olla paljon kamalampaa, etenkin omasta asemastaan jollain tapaa epävarmalle ihmiselle. Ihmiset kehittävät mitä monimutkaisimpia strategioita välttääkseen pahoja epäonnistumisen kokemuksia tai tehdäkseen niiden murskaavan voiman ennalta tyhjäksi. Muistanpa muutaman tapauksen, jossa ärhäkkä kritiikki on saanut valmistautumattoman kritisoidun häpeänsekaisen kiukun valtaan – ja seuraukset ovat olleet surullisia. He luopuivat hankkeistaan, hylkäsivät aloittamansa harrastuksen, jättivät tekemättä, ja seuraavaan hankkeeseen ryhtyminen saattoi käydä hitaasti.

Epäonnistumisen kokemuksen pelkääminen voikin olla lamauttavaa, mikä on harmi. Maailmassahan kiinnostavia asioita tekevät ne ihmiset, jotka ryhtyvät tekemään ja tekevät iloisesti (tai hampaita kiristellen, miten kukakin) valmiiksi asti. Siis ne, jotka epäonnistuessaan eivät lamaannu ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jotka eivät edellytä itseltään välittömästi – tai koskaan – virheetöntä suoritusta. Sitaatissa yllä Snellman epäsuorasti vaatii kaikilta kykyä vähän väliä romahdella jopa lamaannukseen saakka ja silti nousta ja jatkaa. Minusta hän liioittelee, mutta ajatuksessa on yhtä kaikki myös järkeä. Epäonnistumiseen juuttuminen tai epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä jättäminen on synkeää.

Kiireettömän koristeomenamarmeladi

2011-09-22T00:11:00.013+03:00

vajaa muovikassillinen pestyjä koristeomenoita
noin puolitoista kiloa sokeria
puolisen litraa vettä
muutama desi calvadosta

lasipurkkeja kansineen
viiden litran kattila
siivilä
perunanuija
muutama kulho
soppakauha
keittiövaaka
kumihanskat
sanomalehtipaperia
patalappu
syömäpuikot

Pane puhtaat lasipurkit ja niiden kannet kylmään veteen likoamaan yöksi.

Täytä viiden litran kattila halkaistuilla kotimaisilla koristeomenilla; niillä pienillä ja melko happamilla mutta kuitenkin syötävillä. Leikkaa huonot kohdat pois. Omenoita ei tarvitse kuoria. Siemenkotia ei poisteta, niistä tulee marmeladiin hieno mantelinmaku.Kaada kattilaan puolisen litraa vettä. Keitä kannen alla kunnes omenat soseutuvat.

Sillä välin kun omenat kiehuvat, lohko vielä puolisen kiloa virheettömiä koristeomenoita neljään osaan ja poista niistä siemenkodat.

Kun kattilassa olevat omenat alkavat soseutua hyvin, survo ne kauhallinen kerrallaan perunanuijalla siivilän läpi. Punnitse sose. (Survoin kulhoon ja aina kun se alkoi täyttyä, punnitsin syntyneen soseen ennen kuin kaadoin sen toiseen astiaan odottamaan.)

Kaada syntynyt sose takaisin viiden litran kattilaan. Lisää kattilaan sokeria puolet soseen painosta. Lopuksi humpsauta omenalohkot soseen sekaan. Hämmennä ja kuumenna kiehuvaksi.

Keitä hiljalleen, silloin tällöin sekoitellen.Tämä kestää hyvinkin puolisentoista tuntia tai kauemminkin, eli samalla voi hyvin esimerkiksi kuunnella Bachia ja kirjoittaa suomennokseen esipuhetta. Tavoitteena on karamellisoituva, kullanpunainen ja hieman toffeelta tuoksuva keitos.

Kun olet pariin otteeseen hämmentänyt pinnalle karamellisoitunutta tahdasta marmeladin sekaan, käännä liesi pois päältä mutta jätä kattila vielä kuumalle levylle. Ota lasipurkit liosta, pane ne kylmään uuniin ja lämmitä uuni sitten hieman yli 100-asteiseksi. Keitä purkkien kannet.

Nosta kattila pois liedeltä ja mausta marmeladi calvadoksella (oman maun mukaan, noin 1-2 dl / käytetty sokerikilo).

Pane kumihanskat käteen. Ota kuumasta uunista patalapulla lasipurkki, pane se sanomalehdellä peitetylle pöydälle ja kauho aivan täyteen marmeladia. Pidä huoli, että purkkiin tulee sopiva määrä omenankappaleita. Ongi purkin kansi syömäpuikoilla kiehuvasta vedestä ja sulje purkki heti. Toista kunnes marmeladia ei enää ole jäljellä. Anna marmeladipurkkien jäähtyä ja pane ne sitten jääkaappiin tahi kylmäkellariin. Anna tekeytyä muutama päivä ennen kuin aukaiset ensimmäisen purkin.

Vanhentunut teos

2011-09-15T19:55:00.002+03:00

Most of the Balinese who were directly involved in the work of the port were women. Not only did they count and string the kepengs; they also were entrusted ("of course, under careful supervision") with measuring and paying for the produce brought into the port by local traders. And those traders who were not Chinese - as were the most considerable ones, whose traffic Helms handled himseld - were also women, a matter on which he is even more eloquent than usual.

Luin Clifford Geertzin Negaran ja hämmennyin. Kirjassa kerrotaan 1800-luvun Balista, sen poliittisesta, uskonnollisesta ja taloudellisesta järjestelmästä. Teos on siis historiankirjoitusta, mutta metodit ovat vahvasti antropologisia. Se on julkaistu vuonna 1980, jolloin minäkin jo osasin puhua, eli ei niin kovin kauan sitten sentään, ja silti se tuntui edustavan jotain ammoista mennyttä aikaa. Kirja on siis vanhentunut.

En tarkoita etteikö Negara olisi hieno teos tai etteikö se olisi tiedonlähteenäkin mahdollisesti vallan pätevä. Sen sijaan tarkoitan, että ne teoreettiset keskustelut, joihin Geertz teoksellaan osallistui, tuntuvat painuneen jossain määrin unohduksiin – jotkut kysymykset ovat ehkä jopa ratkenneet, tai ainakin useimmat ovat nykyään vastauksesta suunnilleen samaa mieltä – ja niiden tilalle on noussut uusia keskusteluja. Ja koska Geertz ei ota näihin uusiin keskusteluihin mitään kantaa, ja ennen kaikkea koska ne eivät näy hänen tutkimus- ja kirjoituskäytännöissään, kirja tuntuu häkellyttävän vanhalta.

Bali koki tarkasteltavan vuosisadan aikana hitaan mutta vääjäämättömän muutoksen päätyessään selvästi aiempaa vahvemmin osaksi kansainvälisen kaupan verkostoa. Geertz puhuu kaupankäyntimentaliteetin yleistymisestä useaankin otteeseen. Yllä oleva sitaatti on sivulta 94; sitä edeltää luku, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti balilaisten kylien poliittis-taloudellis-uskonnollisia järjestelmiä. Luulisi siis, ettei lukijalle tule tässä vaiheessa teosta yllätyksenä, että hollantilaisten kauppiaiden kanssa asioivat nimen omaan kylien naiset. No, se nyt kuitenkin tulee yllätyksenä. Kyliä käsittelevässä luvussa ei puhuttu naisista tai heidän käymästään kaupasta mitään, ainoastaan miesten hallitsemasta riisinviljelystä. Geertz tuntuu mainitsevan kauppaa käyvät naiset vain siksi, että heistä kerrotaan erään hollantilaisen kauppiaan päiväkirjassa. Aiheeseen ei palata eikä sitä millään tavalla sidota osaksi saaren talousjärjestelmien käsittelyä.

Kirjassa puhutaan kyllä Balin aatelisnaisista. Geertz kertoo, että he olivat vaihdon välineitä ja pelinappuloita aatelissukujen välisissä hapsburgilaistyylisissä prestiisikamppailuissa, ja lisäksi jotkut heistä tappoivat itsensä hyppäämällä miehensä hautajaisrovioon. Minulle jäi tunne, että enemmänkin olisi ehkä voinut sanoa.

Geertzin informantit olivat tietysti kaikki miehiä. Heitä ei mainita leipätekstissä lainkaan, ainoastaan lyhyesti loppuviitteissä, eikä Geertz kerro mitkä hänen tiedoistaan ovat mistäkin peräisin. Viitteissä mainitaan sekin, että merkittävän osan kirjan materiaalista oli kerännyt Geertzin vaimo Hildred Geertz, antropologi hänkin.

Kirja on mukaansatempaava ja erinomaista kieltä, mutta se muistuttaa kerronnaltaan vanhoja, yleistajuisia historiateoksia tai jopa kaunokirjallisuutta. Geertz kertoo jännittävän tarinan. Hän puhuu selvästi minä-muodossa ainoastaan kommentoidessaan muiden tutkijoiden näkemyksiä; sen sijaan hän ei lainkaan pohdi omaa asemaansa tutkimuskentällään ja ulkopuolisen tutkijan rooliaan, eikä kerro kenttätyöstään mitään.

Loppuun päästyäni en voinut kuin todeta, että olipa hieno teos, mutta hassua, se oli satukijamainen narratiivi, jossa merkittävät toimijat olivat kaikki miehiä vaikka aineisto antaisi ymmärtää muuta, jossa informanttien äänestä ei kuultu pihaustakaan eikä tutkimusmetodeja avattu lukijalle lainkaan. Suosittelen lämpimästi: fantastinen kirja, jonka kaltaista ei kukaan vakavastiotettava tutkija nykyään voisi kirjoittaa.

Susilaumat

2011-06-23T16:06:00.004+03:00

Establishing what the data are, what the descriptive categories and their boundaries are, what counts as acceptable reasoning, which assumptions are legitimate and which not becomes a matter of social interactions as much as a matter of interaction with the material world. Because the assumptions that constitute the intellectual context of observation and reasoning are, by their nature, usually not explicit but tacit patterns of thought, the function of critical interaction is to make them visible as well as to examine their metaphysical, empirical, and normative implications. These discursive interactions are both constructive and justificatory. They can propel a group (whether lab group or subdisciplinary community) to the articulation of new accounts of a process it is trying to understand, and they are the processes by which a community persuades itself that an account is plausible, correct, worth adopting. Sociality does not come into play at the limit of or instead of the cognitive. Instead, these social processes are cognitive.

Minulle tärkein tutkijakoulutuksen oppi tähän mennessä on ollut yhteistyö. En tarkoita vain käytännön yhteistyötä fyysisesti lähellä sijaitsevien tutkijoiden kanssa, vaikka sekin on hyvin tärkeää, vaan osallistumista siihen sosiaaliseen prosessiin, joka tuottaa tutkimustietoa. Pidän kuvitelmaa yksinäisestä sankaritutkijasta paitsi harhaisena, myös haitallisena. Keskenään kommunikoiva tutkijayhteisö yksinkertaisesti tuottaa laadullisesti paljon parempia tuloksia kuin mihin yksittäiset tutkijat kykenevät. En varmaan aiemmin olisi ollut eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Johonkin oman alan tutkimustiedon tuottamisen sosiaaliseen prosessiin osallistuminen edellyttää tietysti sitä, että tunnistaa paraikaa käynnissä olevat prosessit ja valitsee mihin niistä syventyy. Tätä kutsutaan alan keskustelujen tuntemiseksi ja erikoistumiseksi. Joissain luonnontieteissä valinta saattaa tapahtua suhteellisen mutkattomasti ja varhaisessa vaiheessa, koska infrastruktuuri ohjaa nuoren tutkijan johonkin niistä tutkimusryhmistä, joiden hankkeisiin oman laitoksen kalliita välineitä käytetään. Minulla on sellainen kutina, että näillä aloilla väitellään keskimäärin nuorempana kuin esim. humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Ylläoleva sitaatti on Helen E. Longinon teoksesta The Fate of Knowledge. Laboratoriotyöhön koulutetun tutkijan saattaa olla helpompi hyväksyä se järkevänä kuvauksena tutkimuksenteon todellisuudesta kuin vaikkapa historian, sosiologian tai filosofian tohtorikoulutettavan. Näillä aloilla kun työ on lähinnä lukemista ja kirjoittamista ja usein varsin yksinäistä. Kuitenkin minusta on olennaista ymmärtää, etteivät keskustelukumppanit ole vain tekstejä – teksti ei nimittäin vastaa. Toiset tutkijat voivat vastata, ja vastauksen todennäköisyys kasvaa huomattavasti jos oma puheenvuoro liittyy johonkin käynnissä jo olevaan keskusteluun. Vastausten ansiosta saa käyttöönsä oman luovuutensa ja kriittisen silmänsä lisäksi myös muiden ihmisten luovuuden ja kriittisen silmän, ja lopputulos on parempi kuin jos olisi suunnannut kykynsä sellaiseen suuntaan, jossa on vallitsee täysi hiljaisuus.

Uusiin suuntiin ei tieteessä kannata yrittää yksin vaan joukolla. Totta kai on olemassa kourallinen sankaritarinoista yksinäisistä susista, jotka ovat onnistuneet, mutta ylivoimaisesti suurin osa uusista ideoista syntyy kuitenkin keskustelussa eikä yksin. Monet tieteelliset oivalluksethan tehdään suunnilleen samaan aikaan useassa paikassa; keskustelu on avannut suotuisan tilan kyseiselle oivallukselle. Kannattaa siis osallistua keskusteluun, voi päästä keksimään jotain. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa yksin yrittäjistä jääkin yksin. Se on omiaan katkeroittamaan, joten uransa lisäksi tulee tärvelleeksi myös luonteensa.

Olen käynyt useammankin ihmisen kanssa keskustelua siitä, miksi tieteessä kuuluu asiaan tietää kuka on sanonut mitäkin. Miksei riitä, että tuntee jonkin tutkimustuloksen tai argumentin, miksi pitäisi tietää kenen työtä se on? Voi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni tämä liittyy tutkimuksenteon sosiaaliseen luonteeseen. Tieteellistä keskustelua käydään seminaareissa, konferensseissa ja ennen kaikkea tieteellisissä julkaisuissa. Hyvin tunnettuihin nimiin viittaaminen tietysti kertoo lukijoille lähinnä sen, mihin keskusteluun puheenvuorolla osallistutaan. Vähemmän tunnettuihin viittaaminen taas on suoremmin keskustelua. Viittaus on vastaus sille, johon viitataan. Jos haluaa pelkästään kehittää omaa ajatteluaan, ei nimillä ole merkitystä. Jos sen sijaan haluaa osallistua tieteellistä tietoa tuottavaan sosiaaliseen prosessiin, muut osallistujat täytyy toki tuntea. Tutkimuksenteon sosiaalinen luonne ei merkitse yksilöiden sulautumista kadoksiin.

Tästä tulee näemmä jonkinlainen palopuhe, mutta tulkoon. Paatos johtuu siitä, että olen viime aikoina miettinyt oman alani ja etenkin oman kotilaitokseni kuppikuntakiistoja. Taustani on alallani epätyypillinen, sillä olen tehnyt loikkauksen koulukunnasta toiseen. Toisin sanoen tunnen melko paljon sellaista keskustelua, johon en enää juuri lainkaan osallistu, ja toisaalta lukeneisuuteni siinä keskustelussa, johon parhaani mukaan koetan osallistua, on rajallisempi kuin soisin, vaikka toki kasvava. Kaivoin juuri hyllystäni Susanna Lindbergin kirjan Filosofien ystävyys, josta olen eufemiattanut aiemminkin, vuosia sitten.

Filosofi ei kilpaile toisten filosofien kanssa ahneesti, toivoen, että totuus kuuluisi yksin hänelle (päinvastoin, hän suo mielellään, että muut jakavat hänen totuutensa), vaan epätoivoisesti, sillä hän tietää, että mahdollisuus rakastaa totuutta toisin tarkoittaa mahdollisuutta, että hänen oma totuudenrakkautensa on pelkkä itsekäs illuusio.

Kiinnitän nyt huomiota aivan eri asioihin Susannan tekstissä kuin aiemmin. Aiemmin mietin opetuslapseutta. Nyt taas pohdin onko ylläoleva kuvaus kuitenkin liikaa kiinni kuvassa filosofista yksinäisenä sutena, jonka kohtaaminen muiden kanssa on aina jotenkin ongelmallinen. Entä jos filosofiaa ajattelisikin aivan yhtä sosiaalisena älyllisenä toimintana kuin mitä muuta tutkimusta hyvänsä? Ja toisaalta tunnistan kuvauksen osuvuuden, sillä koulukuntarajat ovat hämmentävän, paikoin tosiaan jopa epätoivoisen jyrkkiä ja niihin liittyy yllättävän paljon kaunoja, vaikka monet myöntävätkin rajojen harmillisuuden. Paria eri keskustelua kokeilleena sanoisin, että niissä lähinnä vain esitetään aivan erilaisia kysymyksiä. Muistan miltä tuntui olla kiinnostunut toisenlaisesta kysymyskentästä kuin mihin huomioni on nyt kiinnittynyt. En osaa panna näitä kenttiä arvojärjestykseen kuin hyvin kontekstisidonnaisin perustein.

Kas, taas päädyin puhumaan muistamisesta.

Muisti ja lempeys

2011-03-24T01:03:00.008+02:00

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Colpo d'aria

2011-03-20T16:47:00.005+02:00

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Millä lihaksilla?

2011-03-08T19:27:00.002+02:00

Oletan, että merkittävä osa lukijoistanikin koettaa pitää kehonsa kuosissa, ja osa liikkuu enemmänkin kuin minä. Niinpä kysyn teiltä: Mitä lihaksia navasanassa ja uttana padasanassa oikein käytetään? Nuo liikkeet ovat minulle kohtuuttoman vaikeita, väsyn selvästi tavanomaista joogatunnilla kävijää nopeammin. Vatsalihakseni ovat hyvässä kunnossa, hypyt sujuvat ja jalkaprässi on leppoisa vempele, käsissäkin on sukupuoleni huomioon ottaen ihan mukavasti voimaa, mutta auta armias kun koetan pysytellä noissa asennoissa. Käyn myös kuntosalilla ja haluaisin harjoittaa niitä lihaksia – mitä ikinä ne ovatkaan – joiden heikkous noissa liikkeissä paljastuu, mutta kuten todettu, en hahmota mistä lihaksista on kyse. Osaattekohan neuvoa?

Tulos- ja tuottavuusohjauksen köydenveto

2011-02-10T21:35:00.014+02:00

Osa virastojen tulosohjauskritiikistä kohdistuu ohi ministeriöiden suoraan valtio- varainministeriöön:

VM tuhosi tulosohjauksen tällä alalla tietoisella pakollisten menojen alibudjetoinnilla. Kun oli asetettu kehykset ja tilanne oli selvästi muuttunut, jota ei oltu ennakoitu ja johon meillä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Ministeriön kanssa pystyttiin osoittamaan, että tällainen tarve olisi. VMn viesti oli se, että emme usko, mutta katsotaan syksyllä, jos se on toteutunut, annetaan sitten lisää. Jotta tulosohjaus voisi toimia, pitäisi olla realistinen raha käytettävissä. Se on keskeinen motivaatiokysymys. Vasta pakon edessä tulee lisää, se vie uskon tulosohjauksen toimivuuteen (Vrv, 125).

Periaatteessa näen tulosohjausjärjestelmän hyvänä ja toimivan järjestelmänä, mutta jos vuoden alusta tiedetään, että kyseisenä toimintavuonna ei tulla resurssien puolesta selviytymään, silloin lähtöasetelma vesittää koko tulosohjausjärjestelmän periaatteet. Jos tiedetään, ettei toimintavuodesta tulla selviytymään muutoin kuin pitämällä virkoja auki, menetetään koko hyvä periaate (Vrv, 140).

Määrärahojen ja tavoitteiden yhteenkuuluvuudesta ei ole mitään havaintoa. Substanssiministeriöt ovat kiinnostuneita sisällöistä ja vaikutuksista. Määrärahat otetaan, mitkä saadaan. Samalla lailla VMn substanssiosastot ovat kiinnos- tuneita sisällöistä ja vaikutuksista, mutta niillä ei ole valtaa resurssien suhteen. Resurssit ovat kokonaan BOn hallussa ja budjettiosastoa ei näyttäisi kiinnostavan sisältö ja vaikutukset ollenkaan. Niitä kiinnostaa vain resurssimäärä, euromäärä tai henkilöstövuosimäärä. Tulosohjausjärjestelmän heikoin lenkki on VMssä. Ministeriössä ei käsitykseni mukaan ole töissä yhtään ihmistä, joka olisi perehtynyt ohjausjärjestelmiin. (Vrv, 89).

Luin suurimman osan Juhani Kivelän väitöskirjasta Valtiokonsernin talousohjauksen tila – tuki vai taakka? En siksi, että kyseessä olisi metodeiltaan ja argumentaatioltaan mitenkään häikäisevä tutkimus. Tutkimuskysymykset ovat osittain kiinnostavia, mutta yksin niidenkään vuoksi en olisi lukemaan ryhtynyt. Väitöskirjan kiinnostavuus kumpuaa siitä, että Kivelä, valtionvarainministeriöstä eläkkeelle jäänyt, pitkän uran tehnyt virkamies, on suhteittensa ansiosta saanut koottua aivan harvinaislaatuisen haastatteluaineiston. Hän teki 96 haastattelua, joista suurin osa kesti 45 minuuttia, ja sai haastateltua yhtä ministeriä lukuunottamatta kaikkia haluamiaan henkilöitä:

Eduskunta (9): eduskunnan puhemies, valtiovarainvaliokunnan ja tarkastus- valiokunnan puheenjohtajat ja 6 kansanedustajaa, joista 4 oli tarkastusvalio- kunnan jäsentä. Viidellä haastatelluista oli ministerikokemus. Haastatellut edustivat 3 Kokoomusta, 2 SDP:tä, 2 Keskustaa, 1 Vihreitä ja 1 Vasemmistoliittoa.
Ministerit (10), joista edustivat 5 Kokoomusta, 3 Keskustaa, 1 Vihreitä ja 1 RKP:tä.
Ministeriöiden kansliapäälliköt (13)
Valtiovarainministeriö (21), 6 johdon ja 15 asiantuntijan edustajaa.
Ministeriöt (12), 12 asiantuntijan edustajaa
Virastot (22), virastojen johdon edustajia
Tarkastusviranomaiset (4), valtiontalouden tarkastusviraston , valtioneuvoston controller-toiminnon ja tarkastusvaliokunnan edustajia
Konsultit (2), konsulttijohtajia
Uudistushistorian tuntijat (3).

Kivelä siteeraa haastateltavia laveasti, ja nämä sitaatit ovatkin työn kiinnostavinta antia. Luin niitä viimeaikaista yliopistomyllerrystä puoliksi sisältä, puoliksi ulkoa katsoneen apurahatutkijan näkökulmasta. Uudistusbyrokratian villeimmät oikut eivät ole osuneet minuun juurikaan, koska rahoitukseni tulee minulle suoraan eikä kierrä yliopiston kautta, mutta työhuoneeni on yliopistolla, joten seuraan touhua ja ihmisten turhautumista läheltä. Kivelän väitöskirja sai minut ehkä tajuamaan jotain. Voin olla täysin väärässä, koska aihe on minulle täysin vieras, mutta:

Tulosohjaus ja tuottavuusohjaus ovat kaksi eri asiaa, ja tällä hetkellä ne toimivat yliopistoissa toisiaan vastaan. Tulosohjaukseen sisältyvistä tavoitteista ja mittareista sovitaan yhtäällä, tuottavuuden lisäämisestä (eli käytännössä henkilövähennyksistä) ja rahanjaosta taas toisaalla, ja näitä kahta ohjausjärjestelmää ohjaavat poliittiset tavoitteet eivät välttämättä ole lainkaan sopusoinnussa keskenään. Yhtäällä puhutaan kauniita hienoista tavoitteista, toisaalla viedään edellytykset perustoiminnoista selviämiseen.

Arvelen, että suurimmalle osalle yliopistoihmisistä niin hienot tavoiteselostukset ja uuvuttavahkot mittausjärjestelmät kuin resurssien nurkan takaa iskevä, arvaamaton ja kaoottinen riittämättömyyskin tuntuvat tulevan jostain, joten on luontevaa ajatella niiden kumpuavan samasta lähteestä. Tämä saa aikaan avuttoman kammotuksen tunteen: väitetään, että halutaan ja koetetaan vimmaisasti kehittää kaikenlaisilla hienoilla tavoilla, mutta matto saatetaan milloin hyvänsä vetää jalkojen alta. Ei ihme, että kehitysvisioinnit kuulostavat epärehellisiltä huijausyrityksiltä.

Kivelän siteeraamien virastojen virkamiesten puheista voi päätellä, että nämä kaksi ohjausmuotoa, yhtäällä tulostavoitteiden ja monimutkaisten mittarien määrittely ja kaikenlainen seuranta, toisaalta jatkuva pakko vähentää henkilöstöä ja resurssien alimitoitus, saattavat tulla kahdesta eri lähteestä, ja voi jopa olla, että niiden takana vaikuttavat poliittiset tarkoitusperät eroavat toisistaan melkoisesti. Valitettavasti hallinto ei kykene ratkaisemaan tätä jännitettä tarpeeksi korkealla hierarkian tasolla, vaan ristiriitaiset tavoitteet rasittavat opetuksen arkea ja kiristävät tutkijoiden pinnaa.

Jos halutaan yliopistojen henkilökunnan uskovan, että tulostavoitteet ovat todellisia eivätkä sumutusta, jonka avulla heidän työtään koetetaan haitata ja estää, tulos- ja tuottavuusohjaus eivät saisi vetää tällä tavalla eri suuntiin. Jännite tulisi ratkaista sellaisissa neuvottelupöydissä, joiden äärestä löytyy aitoa päätösvaltaa, ja valtahan on nyt keskitetty yliopistoillakin entistä paljon harvempiin käsiin. Tällä hetkellä ristiriitaiset vaatimukset nakertavat yliopistojen henkilökunnan luottamusta sekä poliitikkojen että oman johtonsa hyvään tahtoon.

(Lopuksi huomautus tutkijoille: Kukaan ei tiedä mitä yhteiskunnallinen vaikuttavuus tarkoittaa eikä kukaan tiedä miten sitä mitataan. Ei siis pidä koettaa puolustaa omaa työtään oletetun vaikuttavuuskäsitteen mukaisesti, vaan esittää oma näkemyksensä siitä, miten työ oikeasti vaikuttaa ja miten vaikuttavuutta tulisi mitata, siis määritellä vaikuttavuus niin, että käsitteessä on mieltä.)

Omintakeinen eläytyminen

2011-01-17T23:00:00.004+02:00

Olin viime viikolla tavan takaa Turussa: ensin viikon aluksi Suomen filosofisen yhdistyksen kollokviossa, sitten perjantaina uudestaan Logomon kulttuuripääkaupunkivuosinäyttelyiden avajaisissa. Turun vuodesta voi hyvinkin tulla hieno. Kollokvion teemana taas oli ymmärrys, ja teemasanan valinnassa oli selvästi onnistuttu, sillä ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka kiinnostavia osallistujat puhuivat. Opin ilokseni uutta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tuttujen kollegoiden tutuista jutuista, koska ne ovat minusta hauskoja. Lisäksi niistä tuli mieleen jotain selvästi eufemiattamiseen sopivaa.

Jaakko Kuorikoski lähti esitelmässään liikkeelle siitä, että on syytä erottaa toisistaan ymmärtäminen tunteena ja ymmärtäminen kykynä. Kaikkihan tunnemme ahaa-elämyksen älyllisen orgasmin – ja moni tietänee, ettei ymmärryksen tunteeseen kannata aina luottaa. Jaakko huomauttikin, että on hyödyllistä määritellä ymmärrys kyvyksi vastata 'entä jos' kysymyksiin: Ei riitä, että osaa kuvata syiden ja seurausten ketjun, vaan täytyy osata kertoa mitä olisi tapahtunut jos jokin olisi lähtötilanteessa ollut toisin. Entä jos sillä hetkellä, jolloin palava tupakka putosi ruskeaksi kuivuneeseen heinikkoon, olisikin alkanut sataa? Entä jos omena olisikin ollut ontto ja täynnä heliumia?

Jos ymmärtäminen käsitetään kyvyksi vastata 'entä jos' -kysymyksiin, on mahdollista ymmärtää jotain ilman, että ymmärtämiseen liittyisi ymmärtämisen tunne. Vastaavasti on mahdollista kokea voimakaskin ymmärryksen tunne ilman, että siihen liittyisi ymmärrys kykynä. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon esittelemä erottelu on minustakin tarpeellinen. Minusta näet näyttää vahvasti siltä, että toisaalta jonkin ilmiön erityisen hyvin ymmärtävät ihmiset saattavat olla ymmärryksestään epävarmoja, ja toisaalta omasta ymmärryksestään varmat saattavat vaikuttaa täysin ymmärtämättömiltä.

Tomi Kokkonen sivusi omassa esitelmässään samaa aihetta. Puhuessaan toisten ihmisten ymmärtämisestä hän spekuloi hauskasti: Ymmärtämisen tunne on hämäävä ja saattaa johtaa liialliseen itseluottamukseen. Ihminen saattaa kuvitella ymmärtävänsä toista ja olla vilpittömän yllättynyt jos testattaessa paljastuukin, että kuvitelma oli perusteeton. No, Tomi ehdotti, että liiallisen itseluottamuksen riski saattaisi olla erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, joiden ymmärtämisprosessi perustuu vahvasti eläytymiselle. Tällainen ihminen – nimetään hänet Matiksi – siis eläytyy ymmärrettävän Maijan asemaan, ja tajuttuaan miksi saattaisi itse toimia kuten Maija toimii, olettaa ymmärtäneensä Maijaa. Matti voi tässä harhautua pahasti jos Maija motivoituukin eri tavalla kuin Matti.

Tomin ajatus toi mieleeni muutamia tuntemiani ihmisiä. Sulautin heitä mielessäni sujuvasti yhteen ja sain aikaan kaksi karikatyyrihahmoa, joiden ajattelutavat ja toimien motiivit eroavat tavanomaisesta sen verran, että heitä on syytä pitää eksentrisinä. Annoin heille jo nimetkin: Matti ja Maija. Matti haluaa vimmatusti ymmärtää muita ihmisiä, Maijalle taas on tavattoman tärkeää, etteivät muut ymmärrä häntä väärin. Kumpikin joutuu näiden halujensa ja oman eksentrisyytensä seurauksena tavan takaa turhauttaviin tilanteisiin.

Matti koettaa ymmärtää muita eläytymällä heidän tilanteisiinsa, mutta saa aikaan lähinnä tuohtumusta ja tuhahteluja jos kertoo ymmärtämiskokemuksistaan. Hän ei näet osaa ottaa huomioon omaa eksentrisyyttään, ja toisaalta pyrkii ymmärtämään eläytymällä. Ymmärrysyritysten kohteiden ajatusmaailmat ja motivoitumisen tavat ovat usein niin erilaisia kuin Matin, että yritys osuu pahasti harhaan. Jos Matti kertoo ymmärryskokemuksistaan niiden kohteille, he eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä Matti puhuu.

Maija puolestaan kärsii siitä, että muut koettavat ymmärtää hänen tekojaan eläytymällä hänen asemaansa. Maija on kuitenkin siksi eksentrinen, että muiden innokkaista eläyrymisyrityksistä seuraavat ymmärtämisen kokemukset tuntuvat hänestä täysin harhautuneilta jos niistä kerrotaan hänelle. Hän mielellään korjaisi muiden käsityksiä selittämällä miten oikeasti ajattelee ja mitä hänen tekojensa motiivit oikeasti ovat, mutta usein yritys epäonnistuu. Monet ihmiset kun haluavat eläytymisen kautta saavutettavan ymmärtämisen kokemuksen eivätkä tyydy selityksiin.

Kallion kuvakirja ja suklaatryffeleitä

2010-12-18T15:13:00.012+02:00

Tahdon ilmoittaa blogini lukijoille, että Maria Laukka on avannut antikvariaatin Helsingin Kallioon. Jäätyään eläkkeelle Voipaalan taide- ja lastenkulttuurikeskuksen johtajan toimesta perusti hän antikvariaatin ensin Tammisaareen muutamaksi vuodeksi, ja nyt hän on siis siirtynyt osoitteeseen Kustaankatu 1. Erityisesti jos haluat keskustella kirjakuvituksista tai löytää jonkin kuvakirjaharvinaisuuden, kannattaa piipahtaa Marian pienessä ja sympaattisen kaoottisessa divarissa.

Ilmoituksen lisäksi tahdon jakaa kanssanne suklaatryffelireseptin Ulpu Järvisen Joka kodin keittokirjasta (viides painos 1966).

Herkkutryffelit

400 g kookosrasvaa
100 g kaakaovoita
75 g kaakaojauhoja
200 g pölysokeria
2 munaa
2 tl vaniljasokeria

Munat ja osa sokerista vatkataan vaahdoksi, loput sokerista, kaakao, vanilja ja sulatetut rasvat lisätään vähitellen. Seosta vatkataan puukapustalla, kunnes se vaalenee ja tulee kuohkeaksi, minkä jälkeen siitä otetaan teelusikalla kokkareita, jotka pudotetaan vadille ja saavat kovettua kylmässä. Pinnalle voidaan seuloa kaakao-sokeriseosta.

Resepti on oivallinen, mutta sellaisen korjauksen tahtoisin tehdä, että toisin kuin ohjeessa sanotaan, ei tryffelimassa vaalene ja tule kuohkeaksi puukapustalla vatkaamalla jos ei massan ensin anna jäähtyä jonkin aikaa jääkaapissa. Jäähdytettynä se kyllä vatkaantuu. Kaakaojauhojen on oltava todella pelkkiä kaakaojauhoja, maitojauhesotkut eivät kelpaa. Kaakaovoita ei nykyään enää saa apteekeista, mutta erinäiset goji-marjoista villiintyneet terveys- ja ekokaupat myyvät sitä kyllä.

Auvoisaa joulua.

(Lisäys muutamaa tuntia myöhemmin: Unohtakaa se puukapusta. Sähkövatkain on hyvä peli.)

Kindle

2010-11-16T22:07:00.005+02:00

To-morrow," she continued, "I set out for the Continent. I shall take up my abode in a religious house near Lisle—a nunnery you would call it; there I shall be quiet and unmolested. I shall devote myself for a time to the examination of the Roman Catholic dogmas, and to a careful study of the workings of their system: if I find it to be, as I half suspect it is, the one best calculated to ensure the doing of all things decently and in order, I shall embrace the tenets of Rome and probably take the veil."

Olen epämääräisen kipeä ja lojun puolihorroksessa vuoteellani; äsken luin Jane Eyrea, nyt päätin pitkästä aikaa eufemiattaa. Sitaatissa suunnitelmiaan selittävästä Elizasta tuli näet mieleen, että nunnaluostareissa, saatika munkki-, lie ainakin aikanaan ollut keskimääräistä enemmän sellaisia ihmisiä, joille nykyään diagnosoitaisiin joku autisminsukuinen neurologinen poikkeavuus.

Latasin Jane Eyren Project Gutenbergin sivuilta ja lähetin sen Kindleeni. Lähetin, sillä en jaksanut hakea piuhaa toisesta huoneesta. Kirjan siirtäminen koneelta Kindleen onnistuu näppärimmin niin, että lähetän sen Kindle -sähköpostiosoitteeseeni. Se on yleensä minuutissa perillä lukulaitteessa. Siirrän tekstejä laitteelle liki pelkästään näin, sillä käytän laitetta eniten erilaisten seminaaritekstien, verkosta löytyvien artikkeleiden yms. lukemiseen. Ne ovat yleensä pdf:iä, ja ne saa parhaiten konvertoitua Kindlellä mukavasti luettavaksi lähettämällä ne laitteeseen sähköpostitse ja kirjoittamalla viestin otsikkokenttään "convert". Kun esimerkiksi saan seminaaripaperin sähköpostiini, vaihdan otsikon ja edelleenlähetän viestin Kindle -osoitteeseeni. Pdf:iä voi lukea laitteelta myös sellaisenaan, mutta se on hieman epämukavampaa kuin konvertoidun tekstin lukeminen. Jotkut artikkelit on pakko lukea niin, sillä esimerkiksi kahdelle palstalle jaettu teksti ei konvertoidu. Yleensä kaikkiin tiedostoihin voi tehdä alleviivauksia ja muistiinpanoja.

Kindle lukee ja konvertoi monenlaisia tiedostoja, mutta ei esimerkiksi EPubia. Amazon ei taida tykätä Google Booksista. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma, sillä muut ovat tietysti ratkaisseet asian meidän mukavuudenhaluisten ihmisten puolesta.

Tämä söpö pikku vempele on ollut minulla jo kohta kuukauden. En kuitenkaan ole mikään teknologiabloggaaja enkä edelleenkään osaa antaa kaikenkattavaa arviota laitteen kaikista hyvistä ja huonoista puolista. Opettelen härveleihin tai ohjelmiin liittyviä asioita vain sitä mukaa kuin minun on tarpeen, vähän samaan tapaan kuin opin kieliä. En ole koskaan oppinut kielikurssilla mitään (paitsi kerran saksaa, mutta asuin silloin Saksassa), sen sijaan opin aika sujuvasti kun muutan vieraaseen maahan ja minun on pakko oppia voidakseni rupatella paikallisten kanssa. Manaan viitteidenhallintaohjelma RefWorksia koska en saa saman kirjoittajan tekstejä kirjallisuusluetteloon aikajärjestyksessä, mutta ongelma ei ole vielä kasvanut tarpeeksi suureksi, jotta ottaisin selvillle mitä minun oikein pitäisi tehdä korjatakseni sen. Sitten veivattavien numerolevyjen en ole selvittänyt yhdenkään omistamani puhelimen kaikkia toimintoja. En yksinkertaisesti ole riittävän kiinnostunut. Mitä lukulaitteisiin tulee, osaan siis kertoa vain miksi minä halusin sellaisen ja kuinka hyvin Kindle ajaa sen asian, jota varten sen hankin.

Syitä oli oikeastaan vain yksi: halusin eroon printtivuorista. Saan joka viikko luettavakseni yhdestä kolmeen seminaaritekstiä ja löydän käytännössä päivittäin verkosta artikkeleita, jotka olisi kiva vilkaista läpi. En halua printata niitä, mutta en jaksa lukea ruudulta. Enää ei tarvitse: sen jälkeen kun hankin Kindlen, olen printannut kaksi liuskaa. Tämä ei ole mikään ekologiakysymys, olin vain todella turhautunut työpöydälläni ajelehtiviin sekasortoisiin paperivuoriin. (En ole mikään Eliza, joten ne vuoret ovat työpäydälläni edelleen – mutta ne eivät enää kasva!)

Artikkelivuoret eivät olleet ainoa tulosteongelmani: lausunnoin silloin tällöin käännettäväksi tarjolla olevia romaaneja kustantamoille, ja varsin usein saan kirjat käsiini printtiläjinä. Oletteko koskaan koettaneet lukea 400-sivuista romaania A4-kokoisilta irtolehdiltä? Olen erittäin iloinen siitä, ettei minun enää tarvitse. Nykyään voin lukea lausunnoitavia romaaneja ratikassa.

Valitsin Kindlen koska se on halpa, pieni ja kevyt ja sillä voi lukea pdf:iä. Itse laitteen hinta on painettu alas, oheistarpeet taas ovat tyyriitä. Tilasin alunperin pelkän laitteen, mutta saman tien sen saatuani totesin myös kannen olevan tarpeen. Vempele on näet vielä pienempi ja söpömpi kuin olin osannut odottaa, ja tukeva nahkakansi tuntuu tarpeelliselta suojalta.

Mitäköhän vielä? Olen joutunut lataamaan Kindleni akkua tähän mennessä kerran. Lukiessani unohdan, että kyseessä on kone. On mukavaa, ettei lukemani teksti liiku tai värise eikä näyttö paista, vaan teksti on aloillaan ja auringonpaisteessakin mainiosti luettavissa kuin kirjan sivulla konsanaan. Ja kuten kirjaa, tätäkään ei käy pimeässä lukeminen.

Esitystalous

2010-10-03T20:37:00.004+03:00

Näin jonkin aikaa sitten Juha Jokelan näytelmän Esitystalous. Se oli kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ja monet sen teemat ovat viime aikoina silloin tällöin palanneet mieleeni. Yli kolmituntisen näytelmän herättämät ajatukset ovat hiljalleen tiivistyneet mielessäni kysymykseksi siitä, pitäisikö huono-osaisia auttaa esitystalouden keinoin, vai pitäisikö noiden keinojen tehoa päin vastoin pyrkiä murentamaan. Tätä täytyy avata.

Näytelmä alkoi Sarasvuo -hahmo Rami Niittymaan (Tommi Korpela) seminaariesitelmällä. Niittymaa puhui siitä, kuinka nykymaailmassa oikeanlainen esiintymiskyky, tai sen puute, ratkaisee yksilön taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen. Kahdesta yhtä hyvästä ehdotuksesta valitaan se, joka esitetään paremmin, ja kahdesta yhtä pätevästä hakijasta se, joka esiintyy paremmin. Totta kai sisällöllä on väliä, tyhjän myyminen ei kauaa onnistu, mutta maailma on täynnä hyviä ideoita. Idean laatu ei siis yksin ratkaise; tärkeää on osata myydä ideansa, siis esiintyä.

Noinhan se menee. Taitaa lisäksi olla niin, että nykyään asiat ovat enemmän Niittymaan kuvauksen mukaisella tolalla kuin joskus aiemmin. Esiintymiskyvyn merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena on syntynyt uusi huono-osaisten luokka: esiintymiskyvyttömät. Huono-osaisten auttamisen peruskivenä on aina ollut niiden puolesta puhuminen, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan, mutta uskon, että sanan "puhua" painoarvo tuossa ilmauksessa on tosiaan kasvanut. Näytelmässä esiteltiinkin Hanna Krohn, sosiologian tohtori, joka ei osannut esittää asiaansa oikealla tavalla. Niinpä hän ei kyennyt takaamaan itselleen ja tyttärelleen sellaista elintasoa, jonka aiemmin ilman muuta ajateltiin aukeavan korkean koulutuksen myötä. Hän kykeni kyllä analysoimaan sitä, mistä hänen tilanteessaan oli kyse, mutta se ei juuri auttanut, sillä hänen esiintymiskykynsä riittivät vain puhelinmyyjän työhön.

Demarikansanedustaja Jaana Sallinen koettaa ratkaista, pitäisikö hänen pyrkiä auttamaan huono-osaisia esitystalouden keinoin, vai pitäisikö hänen päin vastoin pyrkiä taistelemaan esitystaloutta ja sen keinoja vastaan. Esitystalouden keinojen menestyksellinen käyttäminen tietysti vahvistaa niitä; toisin sanoen vaikka huono-osaisille saataisiin apua, samalla tulee vahvistettua sitä instituutiota, jossa ja jonka vuoksi autettava huono-osaisten luokka on syntynyt. Riittääkö saatu apu korvaamaan sen, että he ovat entistäkin vääjäämättömämmin huono-osaisia? Toisaalta, onko esitystalouden vastustaminen mielekästä poliittista toimintaa?

Tulee mieleeen Foucaultin jossain esittämä toteamus, ettei humanismi riitä, koska se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Onko mahdollista elää esitystaloudessa, mutta jotenkin korjata sitä samalla niin, ettei esiintymiskyvyttömiin suhtauduttaisi nurjasti? Luultavasti ei; esiintymiskyvytön on esitystaloudessa huono-osainen, ja apu jää hyväntekeväisyydeksi. Toisaalta, hyväntekeväisyyskin lienee parempi kuin ei mitään. Kumpi kanta minun olisi käytännössä valittava? Annan kaksi esimerkkiä, kaksi hyvää bloggaajaa: Soininvaara edustaa erinomaisesti esitystalouden keinojen käyttämistä. Kaskaste taas romauttelee esitystalouden itsestäänselvyyksiä blogissaan tavan takaa ja hykerryttävästi.

Näytelmässä puhuttiin tietysti muustakin, tämä kysymys vain sattuu olemaan minulle tärkeä. Minähän pärjään esitystaloudessa ihan mukavasti. En loistavasti, mutta aivan riittävän hyvin. Osaan käyttää sen keinoja, ne tuntuvat näppäriltä, enkä lue niitä sinällään eettisesti mihinkään suuntaan latautuneiksi. Kyseenalainen on vasta se yhteiskunnallinen instituutio, joka on kasvanut esiintymiskyvyn merkityksen kasvun myötä. Pitäisikö minun siis alkaa kyseenalaistaa käyttämiäni keinoja? Paha kyllä se olisi minulle luultavasti hyvin vaikeaa; vaikka kykenen välillä jälkeenpäin erittelemään kannaltani näppärästi sujuneita tilanteita, en erikseen suunnittele käyttäväni nyt tässä esitystalouden keinoja. Olisin siis käytännössä hyvin huono esitystalous -instituution kriitikko. En tietenkään ole myöskään soininvaaramaisen tehokas esitystystalouden keinojen käyttäjä, mutta käytäntöni kallistuu kuitenkin siihen suuntaan. Joskus se vähän harmittaa.

Toisten ihmisten ongelmat

2010-09-29T01:07:00.010+03:00

Britanniassa on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, missä määrin yhteiskuntaa on muovannut se, ettei hyväosaisin vähemmistö tajua, kuinka hyväosaista se on muuhun kansaan verrattuna. Toimittajat Polly Tonybee ja David Walker kertovat kirjassaan Unjust Rewards (2008), kuinka he kysyivät satumaisen rikkaan brittiläisen yläluokan edustajilta, mihin kohtaan yhteiskuntaa he mielestään sijoittuivat. Kyselyn kohteeksi joutui joukko lakimiehiä, joiden vuositulot vaihtelivat 500 000 punnasta 1 500 000 puntaan (mikä nostaa heidän Britanniassa suurituloisimpaan yhteen promilleen kansasta, ts. 999 brittiä tuhannesta ansaitsee heitä vähemmän) sekä pankkiireja, joiden tulot vaihtelivat 150 000 punnasta peräti 10 000 000 puntaan. Ilmeni, että haastatellut megarikkaat olivat täydellisen, absoluuttisen pihalla siitä, miten poikkeuksellisessa asemassa he olivat. Heiltä kysyttiin esimerkiksi, kuinka paljon täytyy ansaita, että pääsee suurituloisimpaan kymmeneen prosenttiin. Vastausten keskiarvo oli 162 000 puntaa. Todellisuudessa siihen riitti vuonna 2007 alle 40 000 puntaa – suurituloisuuden raja arvioitiin yli neljä kertaa korkeammaksi kuin se on.

Entä missä kulkee niin kutsuttu köyhyysraja? Superrikkaat sijoittivat sen 22 000 puntaan. Tulojakauman keskikohdassa sijaitseva britti ansaitsi kuitenkin vain noin 20 000 puntaa; jopa hieman paremmin kuin keskimääräisesti tienaavat elävät siis rikkaiden mielestä köyhyydessä.

Luen Tommin muutaman viikon päästä ilmestyvän kirjan Suuri Kaalihuijaus käsikirjoitusta. Teoksesta on näemmä tulossa viihdyttävä ja näkemyksellinen anekdoottikimara yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Sain luvan blogata siitä, ja käytän tuon luvan nyt täysin hävyttömästi puhumalla tavalliseen tapaani niistä sivupoluista, joille ajatukseni lukemani innoittamina harhautuivat.

Jos Jutta Urpilainen pitää alle 3000 euroa kuussa ansaitsevia suomalaisia pienituloisina, niin millaiset mahdollisuudet hänellä on käsittää, millaisia ongelmia todellisilla pienituloisilla on? Varmasti 2 500 euroa kuussa ansaitsevalla voi välillä olla taloudellisia huolia, mutta ne ovat laadullisesti aivan erilaisia huolia kuin sen ihmisen, jonka kuukausipalkka on selvästi alle tuhat euroa. Heitäkin on. Heidän ongelmiensa käsittäminen voi kuitenkin olla ylivoimaista jos niiden uskotaan olevan samantyyppisiä kuin 2 500 kuukausipalkkaa nauttivan pulmat, tai arvellaan eron olevan vain määrällinen.

Tommi toteaa, etteivät taloudellisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset tunnista omaa hyväosaisuuttaan – David Cameronkin kuvittelee edustavansa keskiluokkaa. Oman hyväosaisuuden tunnistamatta jääminen ei kuitenkaan rajoitu taloudelliseen hyväosaisuuteen, ja juuri tästä tahdon nyt puhua.

Kirjoitin joitain vuosia sitten siitä, että tietyissä asioissa olen ja olen lapsuudestani saakka ollut etuoikeutettu; en pelkästään verrattuna kehitysmaiden nälkäänäkeviin lapsiin, vaan suomalaisiin ikätovereihini. Taustani ansiosta olen tietyissä suhteissa sosiaalisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa. Olen saanut elää keskimääräistä liberaalimmassa ja älyllisesti hyvin kannustavassa ympäristössä, ja tämän seurauksena esimerkiksi monien ihmisten häpeäreaktiot ja vaikeudet luottaa omiin kykyihinsä ovat olleet minulle hyvin vaikeastiymmärrettäviä. Minun onkin mahdoton käsittää niitä jos vertaan niitä omiin samantyyppisiin tunteisiini, sillä ne ovat selvästi laadullisesti erilaisia. On yksi asia ahdistua joskus deadlinen uhatessa tai nolostua jostain kämmistä, mutta nukkua sitten yön yli ja koota itsensä aamulla taas kuntoon. On tykkänään toinen asia pelätä epäonnistumista tai häpeään joutumista niin kroonisesti, että se rajoittaa elämänvalintoja raskaasti. Jälkimmäisen kaltaiset kokemukset ovat minulle kuitenkin niin vieraita, että joudun näkemään vaivaa tunteakseni empatiaa niistä kärsiviä kohtaan, sillä eläytyminen on vaikeaa.

Olen vuosien saatossa hahmottanut useitakin asioita, joissa olen niin etuoikeutetussa asemassa kohtalaisen moniin verrattuna, että se heikentää kykyäni muodostaa minkäänlaista kuvaa siitä, millaisten ongelmien kanssa he painivat. Näin voin välttää ainakin joitain kaikkein typerimpiä ymmärtämättömyyden ilmauksia. En sis esimerkiksi arvele, että vakavasti masentuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni tai lähteä lenkille, enkä kuvittele, että anorektikolle kannattaa tuputtaa laardivanukasta suklaakastikkeella. Tietenkään en voi tietää kuinka paljon vielä on hahmottamatta, mutta yhtä kaikki, tämän tietoisen opettelun seuraukset ovat jo ehtineet yllättää. Koen näet välillä oloni hieman epämukavaksi liberaalien ja etuoikeutettujen tuttavieni seurassa, kun he mielestäni ymmärtävät räikeästi väärin ja sitten tuomitsevat jotain, jossa olen itse tunnistanut sellaisia toisten ihmisten ongelmia, joihin minun on vaikea eläytyä.

Annan yhden esimerkin parin vuoden takaa. Minusta oli ikävää nähdä, kuinka monet vapaamielisinä pitämäni tuttavani reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti Timo Hännikäisen kirjaan Ilman. Reaktio ei minusta mitenkään ratkaisevasti eronnut vaikkapa tilanteesta, jossa upporikas menestyjä kohtaa mielenterveysongelmaisen työttömän, ja tämä erehtyy valittamaan kohtaloaan äkeään sävyyn, jolloin menestyjä syyttää toista luuseriksi, joka on itse vastuussa naurettavasta kohtalostaan, koska onhan menestyjämmekin kohdannut ongelmia, mutta selättänyt ne.

Tanssin raja

2010-09-05T20:37:00.006+03:00

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Stressistä

2010-08-16T20:10:00.004+03:00

Maigret resta immobile pendant deux bonnes minutes, les poings serrés, et enfin, lentement, un peu de couleur remonta à son visage.
Soudain, il tourna le dos a son visiteur et, bien quer le store fût baissé, il resta encore un certain temps campé devant la fenêtre.
Quand il fit face, il avait presque repris son expression habituelle, mais on aurait juré qu'il avait vieilli, qu'ilétait soudain très las.

Runsas viikko sitten Helsingissä ukosti tavallista näyttävämmin. Olin juuri sinä painostavan kuumana sunnuntai-iltapäivänä Lammassaaressa lueskelemassa Simenonin Maigret-dekkareita puiden katveessa. Kun mereltä alkoi kantautua yhä selvemmin erottuvia jyrähdyksiä, päätin lähteä mantereen puolella odottavalle pyörälleni ja sillä kotiin. Olin siis yksin keskellä Vanhankaupunginlahden ruovikon pitkospuita kun myrskypilvet nousivat saaren takaa. Jäin hetkeksi paikalleni tuijottamaan; ennalta arvaamattani seisoin erikoisefektein kyllästetyssä fantasiaelokuvassa ja tiesin, että maailmanlopuntsunamilta näyttävän pilvimuurin kohoamista seuraisi läähättävä, sydämentykytystä kaikuva pakokohtaus. Koskaan aiemmin en ollut juossut säätä karkuun. Maissa, kun olin jo pyörän selässä ja sateen uittama, salama löi niin, että takanani kaikki oli valkoista enkä kuullut kuin oudon, korkean räsähdyksen.

Dekkareiden lukeminen rauhassa on viime aikoina ollut tarpeen, sillä olen ollut hetkittäin stressaantunut. Myrskyn herättämä vankan ruumiillinen kauhu teki itse asiassa katarttisen hyvää. En ole vielä täysin tottunut siihen, kuinka selkeästi nykyään tajuan kielteiset tunnetilani ja pystyn erottelemaan niitä; jostain syystä olen kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana oppinut tunnistamaan varsin nopeasti sellaisia reaktioita, joiden älyäminen ja sitä myötä kokeminen olisi aiemmin vienyt hyvän aikaa, jopa vuosia. Karsastan puhetta tunteittensa kanssa kosketuksiin pääsemisestä, mutta tajuan, että muutoksesta voisi lähteä puhumaan senkinkaltaisten fraasien avulla. Minusta on kuitenkin selvää, että itsehavainnointikyvyn kehittyessä myös kokemusmaailma on muuttunut; se ei ole stabiili, erillinen asia, jonka kanssa olisin nyt jotenkin enemmän kosketuksissa kuin ennen.

Stressi, pelon lailla, on vahvasti fyysinen kokemus. Kuulin vastikään hammaslääkäriltäni, että puudutusaine sisältää adrenaliinia, ja saa siksi sydämen hakkaamaan. Hammaslääkärin tuolissa osaan kuitenkin rauhoittaa itseni nopeasti – itse asiassa entistäkin nopeammin nyt kun tiedän, mistä voimakas reaktio ja käsien tarrautuminen käsinojiin johtuu. Satunnainen korkean paikan kammonikin on hallittavissa samaan tapaan kuin puudutusaineen ikeneen upotessaan levittämä, jäsenet jännittävä stressi. Reagoin kyllä, mutta pystyn tarkkailemaan reaktiotani ja pidättäydyn seuraamasta sitä tai ajautumasta tekemään mitään sen tähden.

Muunlainen stressi on vaikeampaa. Osaan nykyään tunnistaa sen, sillä tiedän, millaisia tarinantynkiä kehrään mielessäni kun alan stressaantua. Tai ehkä niitä tulisi kutsua fantasioiksi. Stressi kiristää minut valmiustilaan, odottamaan hyökkäystä, joten mieleen juolahtaa mitä mielikuvituksellisimpia tilanteita, joissa pääsen purkamaan valmiuden, vastaamaan hyökkäykseen. Juolahdusten perusmuoto on se, että kuvittelen jonkun minulle tuntemattoman ihmisen yllättäen estävän minua tekemästä mitä tahdon, tai ryhtyvän syyttämään minua jostain täysin perusteetta. Siis haittaavan, olevan aktiivisesti tiellä ja väärässä mitä ilmeisimmällä tavalla, niin että pääsisin mahdollisimman nopeasti ja viileän raivokkaasti – toki verbaalisesti, mutta silti – vastaamaan hyökkäykseen. Kuvitelmat harvoin kestävät montaa sekuntia ja välillä huvitun niistä, mutta yhtä kaikki niitä tulee kun olen stressaantunut ja pidän niitä varoitusmerkkeinä. Olen iloinen siitä, että niissä hyvin harvoin esiintyy minulle tuttuja ihmisiä.

En pidä stressistä. Siinä mielessä se on minulle paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi alakulo tai apea kärsiminen, joista kykenen hyvinkin saamaan kiksejä, ja joita saatan siksi jäädä märehtimään. Pystyn kuvittelemaan kuinka stressaantuneeseen hyökkäysvalmiuteen liittyvä nautinnon tunne voisi koukuttaa, mutta kaikeksi onneksi se ei ole minun koukkuni. En pidä kilpailuista enkä monistakaan peleistä, enkä mistään sellaisesta liikunnan muodosta, jossa suoritusta verrataan mihinkään muuhun kuin enintään omaan aiempaan suoritukseen. Stressin tuomassa hyökkäysvalmiudessa on jotain samaa kuin siinä, millaiseksi muutun kun äidyn kilpailemaan, enkä viihdy siinä tilassa. Niinpä, stressialtis kun olen, olenkin kehittänyt monenlaisia tekniikoita mieleni tyynnyttämiseksi. Koska tätä nykyä tunnistan stressioireet tosiaan paljon nopeammin kuin ennen ja koska ne iskevät paitsi nopeammin, myös intensiivisemmin kuin ennen, tyynnytystekniikoiden kehittely on kiivasta.

Olen tosiaan iloinen siitä, että stressifantasioideni ihmiset ovat liki järjestään tuntemattomia mielikuvitusääliöitä. Olisi ahdistavaa, jos alkaisin stressaantuneena herkästi kuvitella tuttujeni tai läheisteni asettuvan esteeksi tielleni, esittävän syytöksiä tai vaatimuksia. Jo näinkin saan olla tarkkana, etten pura stressiäni toisiin. Jos stressi jatkuu, mahtaa olla vaikea olla ärtymättä niihin, jotka tuntuvat esittävän vaatimuksia tai häiritsevän tahallaan, vaikka kuinka tietäisi, ettei tuo tunne kerro välttämättä mistään muusta kuin itsestään.

Olen seurannut vierestä, kuinka epäilemättä hyvin paljon omaa stressiäni muistuttava ahdistus purkautuu kroonisesti läheisiin ihmisiin. Toisaalta olen kerran ollut myös se, jonka tekemiset, sanat ja sanattomatkin toiveet (ehkä erityisesti juuri ne) välittyivät eräälle toiselle vaatimuksina. Asiasta oli sentään mahdollista puhua ja kirvoittipa se melko koomistakin sanailua viidakkosisseistä, jotka käyvät toista maailmansotaa itsekseen. Ymmärrän kyllä, että sota voi olla vaikea lopettaa, sillä minullakin on joitain sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat sellaisen stressireaktion, että sydän hakkaa ja tekisi mieli huutaa. Sitä on vaikea olla kohdistamatta niihin ihmisiin, joiden seurassa näin toistuvasti käy. Silloin kun olen muutenkin uupunut onkin parasta, että vältän tilanteita, joissa tiedän stressaantuneen ahdistuksen helposti hyökyvän ylitseni hetkenä minä hyvänsä.

Yksinolo ei aina ole vaihtoehdoista suotavin kun ajatukset surraavat ja lihakset ovat jännittyneet valmiiksi loikkaan ensi ärsykkeestä. Onnekseni on olemassa seuraa, jossa saan olla stressaantuneenakin ilman, että siitä hermostutaan, tai että edes kuvittelisin siitä hermostuttavan. Eilen illalla rantasauna ja rauhallinen seura tekivät hyvää. Stressin hellittäminen muistuttaa kipulääkkeen vaikutusta silloin kun on juuri vastikään maannut sykkyrällä kivusta turtana. Vasta kun lihakset rentoutuvat, on mahdollista tajuta, kuinka jännityneet ne olivatkaan.

Suositus

2010-08-12T20:46:00.001+03:00

Penjami on viime aikoina kirjoittanut vampyyriromaaneista. Kannattaa lukea.

Huomion saamisesta

2010-07-18T15:23:00.011+03:00

Toistan, en aio syventyä yksityiskohtiin, mutta en voi vaieten sivuuttaa erästä melko kiinnostavaa ja merkittävää seikkaa, nimittäin ystävieni outoa suhtautumista minuun (on minulla toki ollut ystäviä) joka kerta kun olen sattunut tapaamaan heitä tai suorastaan pistäytynyt heidän luokseen. He ovat tunteneet olonsa jotenkin vaivautuneeksi; tullessaan minua vastaan he eivät hymyilleet erityisemmin luontevasti eivät katsoneet silmiini eivätkä edes jalkoihini, kuten jotkut tekevät, vaan useimmiten pitkin poskiani, puristivat kiireesti kättäni ja mutisivat hätäisesti: "Kas, Tšulkaturin, päivää!" (kohtalo on lahjoittanut minulle tuon nimen), tai: "Kas, siinähän on Tšulkaturin!", ja väistyivät pikimmiten syrjään ja jäivät jopa hetkeksi paikalleen seisomaan kuin yrittäen muistella jotakin. Huomasin aina tuon kaiken, sillä tarkkanäköisyyttä ja havainnoimiskykyä ei minulta puutu. Ylipäätään en ole niinkään tyhmä. Joskus saattaa mielessäni liikkua hiukan epätavallisia, melko hupaisiakin ajatuksia, mutta koska olen tarpeeton ihminen ja sisimpäni on lukkiutunut, niin pelkään ilmaista ajatuksiani sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän etukäteen, että suullinen esitykseni on äärettömän kehnoa.

Istuin puistokahvilan terassilla lukemassa Turgenevia. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja sai minussa taas kerran viriämään luultavimmin tyhjiin raukeavan halun oppia venäjää. Käännökset kertovat aina lähtökielestä jotain, ja venäläinen kirjallisuus on käännettynäkin niin täynnään jännittävällä tavalla rakennettuja virkkeitä, että tuon kielen täytyy olla viehättävää opittavaa. Paha kyllä opin kieliä vain muuttamalla maihin, joissa niitä puhutaan, eikä suunnitelmissani ole muuttaa Venäjälle.

Istuin siis kahvilan terassilla juoden mustaviinimarjamehua ja koetin syventyä Tšulkaturinin epäonniseen rakkaustarinaan. Lukemista kuitenkin haittasi viereisessä pöydässä istunut setä. Parinkymmenen minuutin ajan tietoisuuteeni pulpahteli vähän väliä hänen herpaantumaton monologinsa ruuansulatusongelmasta, joka häntä selvästi vaivasi, ja sen asettamista rajoituksista. Miehellä oli seuranaan kaksi tätiä, jotka ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kuuntelivat ja jopa vastailivat välillä, suunvuoron saadessaan, koettamatta vaihtaa puheenaihetta. En ollut yhtä kärsivällinen, vaan totesin lopulta lemmikilleni, joka istui vierelläni, ettei miehen keskustelu ollut henkevää, ja niin siirryimme terassin toiselta puolelta vapautuneseen pöytään. Myöhemmin näin tuon seurueen kävelevän poispäin, ja miehen suu kävi yhä taukoamatta. Hänen kasvoillaan paistoi lapsenomainen tyytyväisyys – naisten kasvot olivat rauhallisen lempeät.

Jäin ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet saamaan huomiota. Sosiaalisia taitojahan joutuu opettelemaan, ja ainakin minulle se on ollut hetkittäin vaikeaa ja aina hidasta työtä, ja silloin kun olen tajunnut käyttäytyneeni tavalla, josta en pidä, se on ollut myös hieman piinallista. En kuvittele, että toisten kanssa ihmisiksi olemisen oppiminen koskaan loppuisi, mutta siitä olen vakuuttunut, että olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana oppinut kuitenkin paljon.

Tunsin Italiassa asuessani noin kymmenvuotiaan pojan, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin kahvilan mies. Toisin sanoen hän tuntui ilman muuta olettavan, että toiset jaksavat kuunnella häntä loputtomiin ja että kaikki mikä kiinnostaa häntä, kiinnostaa myös hänen kuulijoitaan. Pojan tapauksessa oli selvää, mistä virheoletus johtui: hänellä oli äiti, joka palvoi pikku poikaansa ja oli epäviisaasti totuttanut tämän alati haltioituneena kuuntelevaan yleisöön. Muistelen miettineeni jo tuolloin kuinka pojan käy kun muut eivät jaksakaan kuunnella häntä, vaan jättävät huomiotta.

Miten käy ihmisen, joka ei lapsuutensa jälkeen – tai välttämättä silloinkaan – saa huomiota keneltäkään? Tietysti paljon riippuu siitä miten suhtautuu huomiotta jäämiseen, tiedostaako sen neuroottisesti ja etsiikö vikaa enemmän itsestään vai enemmän muista, ja mitä koettaa tehdä asian suhteen; sitä voi muuttua Tšulkaturinin tapaan neuroottisuuttaan liki mykäksi olennoksi, mutta luulen huomiotta jättämisen tuottavan myös kahvilan miehen tapaan käyttäytyviä ihmisiä, jotka kerran huomiota saadessaan käyttäytyvät kuin hemmotellut lapset ja puhuvat puhumistaan niin kauan kuin heitä suinkin kuunnellaan, ryystävät huomiota pohjattomaan janoonsa kun kerran saavat.

En tietenkään tiedä mistä puistokahvilan miehen monologi kumpusi (ehkä seurueella oli meneillään live-roolipeli?), joten pohdintani on fiktiota. Kerroin kuitenkin itselleni tarinan ihmisestä, jonka sosiaalinen oppiminen on pysähtynyt siihen, missä hän oli kymmenvuotiaana näsäviisaana lapsena, koska sen jälkeen hän on jäänyt huomiotta, eikä sosiaalisia taitoja opi kuin käytännössä, ja toisten huomio on sosiaalisen käytännön välttämätön rakennusaine. Seurauksia voi olla vaikea korjata vaikka keski-iässä huomiota alkaisikin taas jostain syystä virrata.

Tarina jääkaudesta

2010-06-18T00:35:00.008+03:00

Taannoisessa konferenssissa tapasin ihmisen, joka ei uskonut intiaanien tulleen Amerikkaan Beringinsalmen maakannasta pitkin edellisen jääkauden aikana, kuten useimmat tutkijat arvelevat tapahtuneen. Hän perusti epäilyksensä sille, että hänen heimonsa tarina kertoo ajasta, jolloin talven henki voitti kesän hengen heimon alueilla ja heimon piti muuttaa etelään. Talvi hallitsi monta sukupolvea, mutta sitten sankarihahmo meni, taisteli sen kanssa ja voitti, joten heimo pääsi palaamaan. Samasta sankarista kertoo myös tarina suuresta tulvasta, joka peitti kaiken maan, kunnes erinäisten tapahtumien jälkeen maa taas kuivui. Nämä olivat kyseisen ehkä noin 70-vuotiaan miehen mielestä tarinoita jääkaudesta ja sitä seuranneesta ajasta, jolloin sulanut jäämassa peitti keskisen Kanadan tasangot vedellä. Ja koska tarinan mukaan heimo eli seudulla jo ennen talven hengen valta-aikaa, ei teoria Beringinsalmen ylityksestä jääkauden aikana selvästikään pidä paikkaansa.

Blogiani lukeneet tietävät, että tällainen kiinnostaa minua. Tämän kirjoituksenialla käydyssä keskustelussa Punainen Nörtti kysyi "uskovatko jonkun alkukantaisen heimon jäsenet itse maailmanselityksiinsä tosina", enkä osannut vastata kovinkaan tyydyttävästi. Yllä mainitsemani konferenssissa puhunut mies, William Asikinack, ei tietenkään ollut millään tapaa alkukantainen, eikä yllä kuvattu uskomus ole maailmanselitys, mutta se ei liene kysymyksessä olennaista.

Minulle syntyi sellainen vaikutelma, ettei Asikinack halunnut uskoa intiaanien tulleen Beringinsalmen yli silloin kuin länsimaiset tutkijat sanovat heidän tulleen. Hänen argumenttiketjussaan ei tietenkään ole tolkkua edes siinä tapauksessa, että pitäisi mahdollisena, että talvenhenkitarina tosiaan kertoisi jääkaudesta, sillä silloinkin se voisi hyvin heijastella ammoisia kokemuksia jääkaudesta Siperiassa. Lisäksi Asikinack kyllä hyväksyi länsimaisen tieteen tarinan jääkaudesta itsestään, sen ajoituksesta ja alueista, jotka jäämassa aikanaan peitti; vastustushalun herätti ainoastaan kertomus intiaanien alkuperästä.

Asikinack kertoi myös lapsuudenkokemuksistaan. Hän on yksi niistä, jotka ovat selvinneet hengissä kanadalaisesta residential schoolista. Koulut olivat aivan avoin yritys hävittää intiaani lapsesta – tuo Wikipedia-artikkeli kannattaa lukea. Hän, sinänsä hauskan oloinen mies, oli selvästi yhä vihainen ja epäluuloinen, ja monien muiden lailla katsoi, että Kanada on edelleen sokea oman historiansa hirveyksille ja nykypäivän laiminlyönneille. Kaikki mikä oli mahdollista tulkita niin, että intiaanien omat itseään koskevat käsitykset pyritään taas tukahduttamaan, tuntui saavan hänet vastahankaan. Minä tietysti vain veikkaan, mutta minusta tuntui siltä, että hänen halunsa luottaa omaan talvenhenkitarinantulkintaansa kumpusi tästä varsin ymmärrettävästä kaunasta.

Asikinackin asenteessa oli hassua kyllä minusta jotain samaa kuin ilmastonmuutoksen kiistäjien defensiivisissä tavoissa esittää asiansa. Yhteistä oli varsin valikoiva epäluottamus tiedeyhteisöä kohtaan ja halu tehdä juuri näistä valikoiduista asioista omaa tutkimusta omilla tavoilla. Kristilliset kreationistit ymmärtääkseni vastustavat tiedettä paljon kokonaisvaltaisemmin. Sanon rinnastusta hassuksi, koska pohjoiset alkuperäiskansat ovat yhteistuumin aktiivisia arktisen alueen ilmastonmuutostutkimuksessa ja kuten konferenssissa myös puhunut inuitnainen huomautti, heidän heimojensa vanhimmat olivat kertoneet vuodenkierron ja sään muutoksista jo hyvän aikaa, mutta kukaan ei kuunnellut ennen kuin tiedeyhteisö alkoi pitää asiasta melua. Pohjois-Amerikan intiaanien poliittinen liikehdintä on 60-luvun alustaan alkaen ollut läheisissä väleissä ympäristöliikkeen kanssa ja kuten sanottu, intiaanien ajattelun paremmuutta länsimaiseen verrattuna pönkitetään perinteisesti viittaamalla ei-tuhoavaan luontosuhteeseen – jättiläisvyötiäisten kohtaloa ei mainita.

Utelias

2010-05-30T10:23:00.002+03:00

On muuten aika riivaavaa huomata kävijälaskurista, että tänne tulee monta lukijaa jostain sellaisesta linkistä, jota en pääse lukemaan. Niin käy välillä. Joskus kyseessä on joku suljettu keskustelupalsta, yleensä Facebook.

Kommentit pariin viimeiseen kirjoitukseen ovat olleet erittäin kiinnostavia, mutta en ole saanut vastattua, sillä tänään loppunut konferenssi on imenyt mehut.

Tulistuu

2010-05-25T17:08:00.004+03:00

Matkustin kahden koneenvaihdon ja yhdeksän tunnin aikaeron päähän konferenssiin. Vaikuttaa siltä, että kannatti tulla, sillä onnistuin ärtymään yhdelle tervetulopaneelin puhujista. Sellainen on aina inspiroivaa.

Täkäläinen yliopistopoliittinen tilanne on tulenarka, sillä paikallinen First Nations University kamppailee rahapulassa ja se ollaan mahdollisesti lakkauttamassa. Panelisti Joyce Greenin kollegiaalinen palopuhe alkuperäiskansojen ja yliopiston suhteesta oli kuitenkin poliittisesta ymmärrettävyydestään huolimatta aivan tuhottoman ärsyttävä. Hän oli sitä mieltä, että yliopistoinstituution tulisi muuttua omaksumalla piirteitä alkuperäiskansojen tiedon tuottamisen tavoista, sillä muu on rakenteellista rasismia. Harkitsin hetken ennen kuin sanoin mitään, mutta avasin sitten suuni. Totesin kyllä ymmärtäväni hänen esittämänsä eettiset perustelut, mutta olevani silti episteemisistä seurauksista hieman huolissani; voisiko hän siis antaa yhdenkin konkreettisen esimerkin siitä, miltä alkuperäiskansojen tietokäytäntöjen omaksuminen voisi käytännössä näyttää.

Vastaus sai ennakkoluuloni angloamerikkalaista cultural studiesia kohtaan syvenemään entisestään (hämmentävää, että se edelleenkin onnistui). Yliopistojen kannattaisi kuulemma omaksua alkuperäiskansoilta luontosuhde, jossa ihmistä ja luontoa ei nähdä vastakkaisina voimina eikä ihmistä hahmoteta kristilliseen tapaan luonnon herraksi. Näin saataisiin ratkaistua pahan länsimaisen teknologisen ajattelun tuottama ekologinen kriisi. Huomautin tähän, että Green oli juuri niputtanut kaikki maailman alkuperäiskansat yhdeksi olioksi ("they") ja väittänyt, että tämän olion ajattelu on näppärän peilikuvamainen vastakohta vastaavasti postuloidulle "länsimaiselle ajattelulle". Että ehkä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Green myönsi, että eihän se ehkä ole aivan näin yksinkertainen.

Mikä siinä on, että aina kun kysyy esimerkkiä sellaisesta ei-länsimaisesta ajattelusta, joka pitäisi omaksua ja jonka pitäisi muuttaa tieteellistä ajattelutapaa, niin vastaukseksi saa jotain 1700- tai 1800-luvuilta haiskahtavaa umpilänsimaista ja moneen kertaan väljähtänyttä länsimaisen ajattelun itsekritiikkiä? Eikä koskaan mitään oikeasti akateemiselle ajattelulle vierasta. Minusta olisi hyvin kiinnostavaa kuulla jonkun suosittelevan, että koettaisimme esim. omaksua sellaisen käsityksen tiedon luonteesta, että mikäli tiedon kertoo, sen arvo tietona katoaa. Tai että muuttaisimme tiedon tuottamisen käytäntöjämme sellaisiksi, että ikä määrää episteemisen auktoriteetin: vanhempi on aina oikeassa eikä nuorempi saa esittää kysymyksiä. "Alkuperäiskansojen" tietokäytännöistä löytyy paljonkin tällaista kamaa, joka ihan oikeasti poikkeaa nykyisistä tieteellisistä tiedon tuottamisen tavoistamme. Mutta ei, sieltä tulee aina se sama luontosuhde- ja ekologialäppä, joka on esitetty jo 1700-luvulla ja jonka käytännön relevanssi vaikuttaa kovin vähäiseltä.

(Ja eikö cultural studies voisi jo päästä 80-luvulta eteenpäin kun kaikki muut, siis myös muut humanistiset alat, ovat jo hyvän aikaa sitten tehneet niin?)

Kunniasta, osa 3

2010-05-19T17:02:00.008+03:00

Nevertheless we can see, in this example, that the dispute between the two "estates", noble and religious, was not simply a question of the interests of either, but derived from a difference of moral conscience and of values in their approach to the dual nature of the notion of honor: the Church related the sentiment of honor to a conscience free from guilt; true honor was only in the eyes of God; the subjective aspect was the essential, for this lay within the judisprudence of the Church which controlled only the sanctions deriving from religion. But the nobility, the wielders of military power in origin and subsequently the class entitled by their rank and material possessions to exercise sanctions, had a more wordly concept of honor, for they were concerned to maintain the pecking order (Pitt-Rivers 1977: 3) and defend themselves from humiliation, to avoid shame.

Sitaatti on samasta J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta kirjaan Honor and Grace in Anthropology kuin edellisenkin kunniakirjoitukseni aloittanut sitaatti. Koen tekstin hyödylliseksi koettaessani hahmottaa sanan "kunnia" nykyistä käyttöä. Koetan näet ymmärtää miksi niin monet haluavat pitää kiinni sanasta "kunnia" ja miksi kunnia koetaan melko yleisesti positiiviseksi asiaksi. Ymmärrän näet erinomaisesti Tommin edellisen kunniakirjoitukseni kommenteissakin toistaman kannan, että kunnian käsite on torjuttava. Kuten sanottu, minun on vaikea löytää itseltäni sellaista kunniaa, jota voisi loukata.

Ylläolevasta sitaatista kuitenkin selviää ero, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Berger (jonka artikkelista tämä keskustelu lähti liikkeelle) puhuu kunnian käsitteen vanhentuneisuudesta, hän toteaa ykskantaan, että "Honor is commonly understood as an aristocratic concept". Ja juuri tämä aristokraattinen kunnian käsite on se, joka minustakin tuntuu sekä vanhentuneelta (vaikka siihenkin kyllä silti törmää) että vastenmieliseltä. Siinä on kyse kasvojen säilyttämisestä ja instituutioihin identifioitumisesta. Aateliston maallisen vallan vastapainona on kuitenkin Euroopassa jo pitkään ollut Kirkon hengellinen valta. Peristiany ja Pitt-Rivers kertovatkin, että katolinen kirkko ymmärsi kunniankin toisin kuin aateliset. Kunnia liittyikin puhtaaseen omaantuntoon Jumalan silmissä, ei maallisiin instituutioihin.

Tästä pääsemmekin viime kunniakirjoituksessa hahmoteltuihin "kevytkunnian" lajeihin. Ne voisi ymmärtää myös maallistuneiksi versioiksi kristillisestä kunniakäsityksestä. Tarkkailevat silmät ovat vaihtuneet, eli kunnian säilymistä valvoo Jumalan sijasta kunniastaan tarkka itse. Joka tapauksessa kristillinen kunniakäsitys voi olla osasyy siihen, että vaikka aristokraattinen kunnia on menettänyt merkitystään, "kunnia" on silti pysynyt pitkälti positiivissävytteisenä sanana.

On myös syytä kiinnittää huomiota kielten välisiin eroihin. Peristianyn ja Pitt-Riversin käsittelemä honorin lähikäsite grace suomentuu vaikeasti; joissain tilanteissa se voidaan kääntää jopa kunnioitukseksi. Lisäksi vaikka sana kunniallinen huokuukin jokseenkin samoja sävyjä kuin latinalaispohjainen honor, kommenteissa mainittua verbiä kunnioittaa vastannee yleensä pikemminkin englannin respect tai esteem kuin honor. Tämä ero ehkä auttaa ymmärtämään joidenkin ihmisten sitkeää haluttomuutta puhua kunniamurhista: murhaaminen ei ole kunnioitettavaa.

Verbissä kunnioittaa kuuluu ehkä kristillinen kunniakäsitys pikemminkin kuin aristokraattinen? Ja toisaalta voi ajatella niinkin, että kristillinen kunniakäsitys on selvästi lähempänä modernia arvokkuusajattelua kuin aristokraattinen kunniakäsitys. Ero Bergerin kuvaaman arvokkuuskäsityksen ja kristillisen kunniakäsityksen välillä linee etupäässä siinä, että kunniansa voi menettää (joko Jumalan silmissä tai omissa silmissään), kun arvokkuus taas on luovuttamaton.

Luin E. G. Lindnerin artikkelin "In Times of Globalization and Human Rights: Does Humiliation Become the Most Disruptive Force?", johon Tommi linkitti. Siinä esitetyistä ajatuksista mielestäni kiinnostavin oli väite eräästä käsitteellisten yhteyksien muutoksesta: "I see the currently living generations in a crucial historical transition shifting from an older world grounded in ranked honor – an honor world (with the experience of honor-humiliation) – to a potential vision of a future world of equal dignity (and a quite distinct experience of dignity-humiliation)." Toisin sanoen nöyryytys ei enää olisikaan aristokraattiseen kunniakäsitykseen liittyvä tunne (siis Mateo Falconen tunne kun hän tajuaa poikansa tahranneen perheen kunnian), vaan ymmärrettävä kokemus tilanteessa, jossa kaikilla tulisi olla yhtäläinen ihmisarvo, mutta jotkut ihmiset kuitenkin sivuutetaan – kuinka hupaisaa, että juuri tämä suomen sana on osuva – epäkunnioittavasti.

Yhdessä blogikirjoituksessa saisi olla vain yksi asia ja tässä on tullut jo monta, mutta lisään vielä yhden: Onko häirintäsyytteissä joissain tapauksissa kyse jostain hyvin samantapaisesta kuin kunnianloukkaussyytteissä? Ja jos on, niin millaisesta kunniakäsityksestä niissä on kyse?

Vastakkainasetteluista

2010-05-18T21:47:00.004+03:00

Victorian mechanics and engineering presented a different obstacle to the expansion of scientific authority and resources. Practical inventions of Victorian craftsmen – steam engines, telegraphs – did almost as much to stall the entry of science into universities as the stonewall tactics of the Church. Many Britons believed that technical progress in the Industrial Revolution was not dependent on scientific research, and some, like William Sewell, believed that science impeded the flowering of practical technology. [...] If technological progress was detached from scientific research, then the need for greater financial support of scientists and enlarged scientific education would go unappreciated by the British public and its politicians.
Moreover, as engineers began to "professionalize" by claiming expertise over certain technical issues, they sometimes confronted scientists who tried to assert their own technical authority.

Aina kun arvelee jonkin vastakkainasettelun olevan jotenkin väistämätön tai luonnollinen, kannattaa muistaa, että 1800-luvun Britanniassa kirkko ja insinöörit olivat yhtä mieltä siitä, ettei luonnontieteitä tarvitse rahoittaa julkisilla varoilla tai opettaa yliopistoissa. Sitaatti on Thomas F. Gierynin artikkelista "Boundary-Work in Professional Ideologies of Scientists".

Olen flunssassa, joten en ole lenkillä tuomenkukkien tuoksussa. Kunniasta, osa 3 on tulossa kunhan pääsen taas työhuoneelleni. Kirja, jota tahdon siteerata, on siellä.

Kunniasta, osa 2

2010-05-05T11:29:00.008+03:00

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Uhrautuvasta sankaruudesta

2010-04-27T18:52:00.010+03:00

Kaikki katastyrofielokuvia katsoneet muistanevat sen liki pakollisen kohtauksen, jossa sankari uhraa itsensä pelastaakseen muut. Kuuntelin juuri folkloristiikan tutkijaseminaarissa Frogin esitelmää suullisesta epiikasta, ja eräs hänen huomionsa oli niin viehättävä, että täytyypä kirjoittaa se tänne muistiin: marttyyrikuolemaa ei ole aina ja kaikkialla ymmärretty sankarilliseksi.

Kun kristinusko levisi Euroopassa, levisivät myös kristilliset tarinat. Marttyyritarinoissa sankari Jeesuksen esimerkin mukaisesti kuolee uskonsa tähden ja toisten hyväksi. Tämä ei lainkaan sopinut germaaniseen sankaruuskäsitykseen, marttyyrin jääminen kiinni ja kyvyttömyys pelastautua vaikutti siinä nyhverömäiseltä heikkoudelta. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että kun Scott The Poseidon Adventuressa uhrautuu pelastaakseen muut, hänen sankarillisuutensa on jossain määrin kristillistä laatua.

Punainen morsian

2010-04-21T13:40:00.003+03:00

Anonyymi said...
Tuota kirjaa ei varmaan ole suomeksi.. :(

Kirjoitan silloin tällöin kustantamoille lausuntoja italian- ja ranskankielisistä romaaneista. (Kustannustoimittajat eivät osaa kaikkia kieliä, joten heidän täytyy välillä luettaa kirjoja muilla.) Eufemiatan lausunnoitavista kirjoista vain harvoin, sillä niistä ei ole suotavaa blogata ennen kuin lausunnon kirjoittamisesta on jonkin aikaa. Joskus kirjat ovat kuitenkin niin hyviä, että muistan kirjoittaa niistä blogiinikin sitten kun se käy päinsä. Anilda Ibrahimin Rosso come una sposa oli tällainen tapaus. Tänään kolahti postiluukusta Tammen katalogi, ja ajattelin nyt mainita anonyymille, että suomennos Punainen morsian julkaistaan syyskuussa.

Kunniasta

2010-04-18T18:01:00.005+03:00

Kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita kuolemaan kunnian takia.

The concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. The modern concept of dignity, by contrast, implies that identity is essentially independent of institutional roles.

Ensimmäinen sitaatti on Jakke Holvaksen väitöskirjasta Talousmetafysiikan kritiikkiä. (Väitän kyllä edelleen, että kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia.) Jälkimmäinen sitaatti taas on Peter Bergerin esseestä "On the Obsolescence of the Concept of Honor" vuodelta 1970. Nämä kaksi kirjoittajaa tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kunnian käsite on nykymaailmassa menettänyt merkityksensä.

Berger katsoo kunnian käsiteen vanhentuneen ja arvokkuuden vastaavasti muuttuneen tärkeämmäksi modernisoitumisen myötä: instituutioista on tullut entistä selvästi epävakaampia, joten identiteettiä ei ole mahdollista vanhaan tapaan sitoa instituutioihin. Niinpä instituutiot on alettu nähdä identiteettiä kahlitsevana tai verhoavana pahana, ja autenttinen minuus jonain niiden takaa esille etsittävänä. Kun instituutioiden merkitys yksilöä määrittävinä asioina on vähentynyt, arvokkuus on alettu sitoa ihmisyksilöyteen sinänsä. Toisin sanoen esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista on erityisen moderni ilmiö, kunnia-ajattelusta vapaa ihmisen arvokkuuden julistus.

Berger on oikeassa yhdistäessään kunnian ja instituutioihin identifioitumisen. Mateo Falcone tappaa poikansa Fortunaton, koska isän identiteetti kunniallisen perheen päänä on säilytettävä. Samalla tietysti on pelissä perheen kaikkien muidenkin jäsenten kunnia ja identiteetti. Kuten olen jo aikaa sitten todennut, en oikein tajua kunnian käsitettä, eli Bergerin mukaan lienen umpimoderni. Totean tuossa vanhassa kirjoituksessani, ettei minulla ole kunniaa, jota voisi loukata. Bergerin sanoin: "The obsolescence of the concept of honor is revealed very sharply in the inability of most contemporaries t understand insult, which in essence is an assault on honor." Kuitenkin, vaikka tämä tuntuisikin pätevän minuun, olen sitä mieltä, etteivät nämä sanat kuvaa ainakaan nykytodellisuutta kovinkaan hyvin. Voi olla, että 70-luvulla oli toisin, mutta mielestäni ihmiset nykyään kyllä taas ymmärtävät kunnianloukkauksen käsitteen.

Juuri tämä saa minut kriittiseksi Holvaksen projektia kohtaan. Hän tuntuu näkevän maailman suunnilleen samoin kuin Berger 70-luvulla näki ja hakevan kunnia-ajattelusta sen hyviä puolia (joiden olemassaoloa Bergerkään ei suinkaan kiistä). Nähdäkseni on kuitenkin käynyt kuten Berger esseessään ennustaa, eli kunnian käsite on muuttunut taas relevantiksi (jos se on koskaan epärelevantti ollutkaan; voi näet hyvin olla, että niin Berger kuin Holvaskin ovat päätelleet liikoja yltiöliberaalien ystäväpiiriensä eetoksen perusteella). En pidä muutosta miellyttävänä. Bergerin mukaan amerikkalaiset pitävät kunnianloukkauksesta valittamista "neuroottisena", "toivottoman eurooppalaisena" tai merkkinä "provinsiaalisesta mentaliteetistä". Vaikka lait ovat Yhdysvalloissa edelleen kunnianloukkaussyytteille vähemmän otolliset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa (vrt.), niin kyllä esimerkiksi tällaisen blogin olemassaolo puhuu omaa riipivän selvää kieltään.

Olen siis vanhakantaisen moderni kun minulla ei tunnu olevan kunniaa, jota loukata. Esseensä lopussa Berger aivan oikein ennustaa, ettei hänen aikansa instituutioidenvastaisuus ja siis kunnian käsitteen vanhentuneisuus tule jatkumaan loputtomiin. Hän on kuitenkin nähdäkseni turhan toiveikas sen suhteen, että kunniasta luopumisen myönteiset puolet muistettaisiin ja pidettäisiin arvossaan. Tässä voidaan pitää mittarina sitä, keihin instituutioihin samastuminen ja kunnian vaatimukset ulotetaan. Selitän: Mateo Falcone tappoi Fortunaton suvun kunnian tähden. Kaikki ovat kuulleet kunniamurhista. Instituutiot ovat aina sosiaalisia, yhteisön asia, ja kunnian käsite liittyy yhteisöllisyyteen. Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus. Velvoittaako elpynyt kunnian käsitteemme siis vain yksilöä, vai painostetaanko toisia sen nimissä? Vastaus on helppo. Moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, toisten tuottamaa häpeää, ja kostoja, jotka kohtaavat häpeän tuottaneen ihmispolon.

Täysin aiheeseenliittymättömästi suosittelen seuraavaa linkkiä.

Muuttuva kohde

2010-04-16T16:01:00.006+03:00

Prendre pour fil directeur de toutes ces analyses la question de rapports entre sujet et vérité implique certains choix de méthode. Et d’abord un scepticisme systématique à l’égard de tous les universaux anthropologiques, ce qui ne veut pas dire qu’on les rejette tous d’entrée de jeu, d’un bloc et une fois pour toutes, mais qu’il ne faut rien admettre de cet ordre qui ne soit rigoureusement indispensable tout ce qui nous est proposé dans notre savoir, comme de validité universelle, quant à la nature humaine ou aux catégories qu’on peut appliquer au sujet, demande à être éprouvé et analysé : refuser l’universel de la "folie", de la "délinquance" ou de la "sexualité" ne veut pas dire que ce à quoi se réfèrent ces notions n’est rien ou qu’elles ne sont que chimères inventées pour le besoin d’une cause douteuse c’est pourtant bien plus que le simple constat que leur contenu varie avec le temps et les circonstances c’est s’interroger sur les conditions qui permettent, selon les règles du dire vrai ou faux, de reconnaître un sujet comme malade mental ou de faire qu’un sujet reconnaît la part la plus essentielle de lui-même dans la modalité de son désir sexuel.

Sitaatti on Foucaultin itsensä kirjoittamasta, mutta Maurice Florencen nimellä alunperin julkaistusta Dictionnaire des philosophesin artikkelista "Foucault". Lukiessani jälkimmäistä noista kahdesta virkkeestä minuun iski taas kerran lievä kielikateus. Ranskaksi on mahdollista kirjoittaa tuollaisia virkkeitä. Saksaksikin on, mutta ranskaksi se kaiken kukkuraksi käy päinsä ymmärrettävyyden ja selkeyden siitä kärsimättä.

Olen viime aikoina koettanut rajata erästä aihetta, josta aion kirjoittaa. (Siis kirjoittaa muualle kuin tänne; blogi on luonnostelun ja kirjoitusharjoitusten, ei varsinaisen kirjoittamisen paikka, joten nyt luonnostelen.) Ajatellaan tilanteita, joissa kulttuurien tutkijat joutuvat jollain tavoin napit vastakkain tai ainakin eettisesti hankalaan läpeen tutkittavien ihmisten tai heihin identifioituvien ihmisten kanssa. Sellaista sattuu. Carl-Gösta Ojala kertoo väitöskirjassaan Sámi Prehistories,The Politics of Archaeology and Identity in Northernmost Europe Ruotsissa sattuneesta tapauksesta:

In the discussion for and against repatriation and reburial of Sámi skeletal remains, many arguments echoed from the reburial debates in the USA (see above), as the debate was structured around a conflict between representatives of a "scientific" archaeological perspective on human remains as objects of study and valuable source material that must not be destroyed, and representatives of a Sámi perspective on the specific human remains as ancestors who must be granted a decent burial. In short, the typical positions were established early on.

Tutkijat saattavat siis suhtautua tutkittaviin identifioituvien ihmisten vaatimuksiin närpeästi. (Puhun identifioitumisesta koska arkeologit eivät katso tutkivansa nykysaamelaisia ja he saattavat jopa kyseenalaistaa väitteen, että museoissa olevat kallot kuuluisivat nykysaamelaisten esi-isille.) Toisaalta on paljon tätä enemmän esimerkkejä siitä, kuinka tutkijat kyseenalaistavat omaa tutkimusperinnettään, pyrkivät tiedostamaan millaisia valtasuhteita heidän tutkimuskäytäntöihinsä liittyy ja hakevat oma-aloitteisesti sellaisia tiedon tuottamisen tapoja, joissa vakiintuneita valta-asetelmia, tutkijan ja tutkittavan välisen suhteen epäsymmetriaa ja tuotetun tiedon vakiintunutta yhteiskunnallista käyttöä horjutettaisiin. Foucaultin ajatukset tiedon subjektin ja objektin rakentumisesta ja tähän liittyvästä valtasuhteiden analyysistä ovat olleet merkittävä osa tätä itsekriittistä keskustelua ja uusien tutkimuskäytäntöjen kehittelyä.

Minä kuitenkin epäilen, että mainittu itsekriittinen tutkimusperinne saattaa hetkittäin olla käsitteellisessä pulassa kohdatessaan nykyisen tutkimuskohteensa. On näet niin, että kulttuurien tutkimuksen kohteiksi identifioituvat ihmiset kaikkialla maailmassa enenevissä määrin lukevat tutkijoiden tekstejä. Ei olisi mitenkään tavatonta, jos sanotaan nyt vaikka saamelaisaktivistin puheista löytyisi välillisesti Foucault-vaikutteista retoriikkaa. Tällainen retoriikka tietysti sekoittuu moniin muihinkin vaikutteisiin, jotka tuntuvat ulottuvan 1800-luvun kansallisuusajatuksista aina 2000-luvun tieteentutkimukseen. Pakkaa sekoittavat myös kaikenlaiset kansainväliset instituutiot, joista käsitteellinen sekamelska leviää paitsi aktivistien suihin, myös kansallisiin lainsäädäntöihin.

Milloin kulttuurien tutkijat eivät ole pääkallokokoelmiaan vaalivia arkeologeja, he tapaavat nähdäkseni keskittyä teoreettisissa pohdinnoissaan eettisiin kysymyksiin, ja milloin he puhuvat episteemisistä ongelmista, nekin hahmotetaan jonkinlaisessa vulgaarifoucaultlaisessa hengessä aina myös eettisiksi ongelmiksi. Jopa alan tieteenfilosofiassa tämä on selvä juttu: eräässä taannoisessa konferenssissa minulta kysyttiin haluanko todella tehdä niin selvän eron eettisen ja episteemisen välillä kuin alustuksessani tein.

Epäselvä mutta toivottavasti selkiämään päin oleva ajatukseni on, että minä nimen omaan haluan tehdä tässä selvän käsitteellisen eron tutkimusetiikan ja epistemologian välillä. Näen tutkijoiden tekevän sen käytännössä useinkin, vaikka teoreettisissa pohdiskeluissa ero taas liuentuu. Eronteko on tarpeen, koska monet tutkijat kuitenkin oikeasti haluavat tehdä eron tutkimuksen ja aktivismin välillä. Kun tehdään ero eettisen ongelman ja episteemisen ongelman välillä, on mahdollista jäsentää paremmin sitä, millä tavalla esimerkiksi saamelaisaktivisti saattaa haastaa tutkijan. Voidaan erotella kuinka suuressa määrin haaste on ennen kaikkea tutkimuseettinen pikemminkin kuin episteeminen, ja voidaan keskustella siitäkin, millaisia episteemisiä haasteita eettisistä haasteista seuraa. Tämä näyttäisi olevan tarpeen ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa tutkittavat kyseenalaistavat tutkijoiden tuottaman tiedon tekemättä selvää eroa tutkimusetiikkaan ja epistemologiaan kohdistuvan kritiikin välillä.

Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

2010-04-07T14:28:00.010+03:00

Kuvassa oleva kukkula ei ole luonnonmuodostelma vaan ihmisten tekemä. Se on suurin UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan Cahokian kummuista. Tätä vanhaa kaupunkia käsittelevä suomenkielinen Wikipedia-artikkeli on jännittävä, sillä sen kirjoittaja on selvästi kokenut tarvetta kuvata paikka jotenkin selittämättömäksi. Kontrasti englanninkieliseen artikkeliin on hupaisa, koska siinä vain kerrotaan lyhyesti mitä tutkijat ovat saaneet selville. Suomenkielisen artikkelin kirjoittaja sentään tyytyy mystifioimaan pelkästään sitä, ettei tarkkaan tiedetä miksi kaupunki aikanaan autioitui (kirjoittaja liioittelee autioitumisvauhtia niin paljon, että se lähenee jo vääristelyä) ja minne sitä asuttaneet ihmiset häipyivät. Cahokian rakentajista on esitetty kaikenlaista paljon villimpääkin.

Palaan kohta villeihin teorioihin, mutta sanottakoon tähän väliin, että minun on vaikea ihmetellä autioituvia kaupunkeja. Itse asiassa tuntuu tavattoman sopivalta, että aivan St. Louisin vieressä on ennen eurooppalaisten tuloa autioitunut kaupunki. Huckleberry Finnin aikojen jälkeen St. Louis on näet muuttunut aika synkäksi paikaksi. Missisippin ja Missourin yhtymäkohdassa sijaitseva kaupunki kasvoi 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen väkiluku on pudonnut alle puoleen, yli kahdeksastasadastatuhannesta alle neljäänsataantuhanteen.

Kaupunki koostuu nykyään siellä täällä sijaitsevista asuttavista ja jopa melko viehättävistä kortteliryppäistä sekä niitä ympäröivistä autiotaloalueista. Yliopiston (SLU) lähellä erään valtavan, palatsimaisen rakennuksen, ehkä entisen pankin tai kirjaston, seinällä oli mittakaavaan hyvin sopiva myynti-ilmoitus. Lähistöllä entinen kirkko oli muutettu keilaradaksi. Keskusta on autioitunut aavemaiseksi, kuvassa näkyvän kaltaisia taloja näkyi paljon. Ilman autoa liikkuminen oli tietysti vähintäänkin vaikeaa, vaikka yksi metrolinja löytyikin. Kävin uteliaisuuttani keskustan ainoassa tavaratalossa ja olin ainoa asiakas; myyjien väsyneentoiveikkaat tervehdykset karmivat.

Aiemmin olin käynyt Yhdysvalloissa vain New Yorkissa. En luullut olevani vaikutelmille kovin altis, mutta täytyy myöntää, että tämä ensikosketukseni Yhdysvaltain Keskilänteen sai minut lievästi pois tolaltani. Ennen kaikkea kaikkialla syntyvä tolkuton roskan määrä ja autotta elämisen sula mahdottomuus tuntuivat käsittämättömiltä. Cahokia esimerkiksi oli 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta ja pääsin kuin pääsinkin julkisilla kulkuvälineillä melko lähelle sitä, mutta maantienlaitaa tarpoessani tajusin olevani seinähullu eurooppalainen.

No, palataan villeihin teorioihin aikaa sitten autioituneista kaupungeista, ne ovat hauskempia kuin nykyisen autioitumisen ajatteleminen. Olen viime aikoina lueskellut huvikseni kirjoja ns. fantastisesta arkeologisesta, eli arkelologiaa liippaavasta pseudotieteestä ja uskonnollisluonteisista uskomuksista. Kirjat ovat nyt työhuoneella ja minä olen flunssaisena kotona, joten en voi siteerata enkä edes verestää muistiani, mutta onneksi on internet.

Uudisasukkaat löysivät Pohjois-Amerikkaa kansoittaessaan mantereen itäosien jokilaaksoista ilmiselvästi ihmisten rakentamia suuria kumpuja. Niitä kaivettaessa löytyi hautoja ja paljon esineitä. Varhaiset tutkimusmatkailijat 1500-1700-luvuilla olivat kyllä nähneet vielä käytössä olleita kumpukaupunkeja ja uusien kumpujen rakennustöitä, mutta heidän tietonsa joko eivät kantautuneet 1800-luvun teorioitsijoiden korviin tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kumpuihin liittyviä villejä teorioita näet yhdistää näkemys, etteivät niin massiiviset maatyöt voineet olla intiaanien aikaansaannoksia. Kuten äskeisen linkin takaa voi lukea, kummunrakentajiksi onkin veikkailtu muun muassa viikinkejä, kreikkalaisia, afrikkalaisia, kiinalaisia, Israelin kymmentä kadonnutta heimoa (jotkut mormonit taitavat edelleen uskoa tähän lujasti), Atlantiksen ja Mun asukkaita tai Jumalaa.

Israelin kadonneiden heimojen kohtalo on askarruttanut kristittyjä iät ajat. Nykyään niihin liittyvät teoriat ovat lähinnä kummalliseen taipuvaisten harrastuksia, mutta tämäntyyppisellä historiantutkimuksella on varsin kunniakas historia. Goottilainen historiankirjoitus rakentui sen varaan, että pyrittiin osoittamaan oman kansan polveutuvan Raamatun kantaisistä. Erityisen hienoa oli polveutua Israelin heimoista, sillä silloinhan oli valittua kansaa, joten Raamatussa mainitut kymmenen kadonnutta heimoa olivat otollisia tarjokkaita esi-isiksi. Goottilaisen historiankirjoituksen henkiseen perintöön voi käydä perehtymässä esimerkiksi tällä sivustolla, jolla todistellaan suomalaisten polveutuvan noista heimoista.

Myös hyperdiffusionistiset teoriat ovat kiehtoneet aikanaan varsin selväpäistäkin väkeä. Esimerkiksi arvossa pidetty anatomisti ja evoluutioteoreetikko Grafton Elliot Smith oli vankasti sitä mieltä, että kaikki suuret sivilisaatiot olivat egyptiläistä alkuperää, sillä tämä käsitys sopi yhteen hänen ihmisaivojen evoluutiosta kehittämänsä tarinan kanssa. Koska teorian vaatimat valtamerten ylitykset olivat tietysti melkoinen haaste, onkin luonnollista, että vaikka Elliot Smith pärjäsi olemassaolevilla mantereilla, erinäiset myöhemmät diffusionistit mieltyivät ajatukseen, että aiemmin valtamerten ylittäminen oli helpompaa koska mantereita oli yksi tai kaksi nykyistä enemmän. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajat olivat osa sitä suurta sivilisaatiota, joka ulottui Egyptistä Mu-mantereelle Atlantiksen ja Amerikan kautta. (Nimen Mu muuten keksi Augustus Le Plongeon, josta olen kirjoittanut ennenkin, mutta hänen mukaansa Mu sijaitsi keskellä Atlanttia, ei Tyyntämerta.)

Vietin pääsiäisen maalla, ja koska majoituin isoisäni aikanaan kallion laelle rakennuttamaan kirjailijanmökkiin, luin hänen sieltä löytyviä kirjojaan. Joissain niistä seurataan tarkasti Israelin tapahtumia ja odotetaan maailmanloppua. Mökin rappusilta avautui näkymä alas järven jäälle, sumunriekaleet kiertelivät kalliota.

Mainos

2010-03-22T04:55:00.004+02:00

Jos olette sattumalta matkalla Yhdysvaltoihin ja hotellia vailla, kannattaa kokeilla hotwire.comia. Maksan tästä kymmenennen kerroksen näkymästä viitisenkymppiä per yö. Taksimatkoista tulee pimeällä mieleen Collateral, vaikka kaupunki onkin toinen. Kaupunginmuseo oli hieno.

Erimielisyydestä

2010-03-14T14:57:00.005+02:00

Erimielisyyden tapaukset ovat niitä, joissa kiista siitä, mitä puhe tarkoittaa, muodostaa itse puhetilantee perustan, sen rationaalisuuden. Erimielisyydessä keskustelijat sekä tarkoittavat että eivät tarkoita samaa asiaa samoilla sanoilla. Siihen, että X samalla kertaa sekä ymmärtää että ei ymmärrä Y:tä, on erilaisia syitä. Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu. Tai hän ymmärtää ja hänen pitää ymmärtää, hän näkee ja haluaa näyttää samojen sanojen viittaavan eri kohteeseen ja näin toisen perusteen samalle argumentille.

Luen Jacques Rancièren vastasuomennettua teosta Erimielisyys. Vaikuttaa inspiroivalta, joten hienoa, että kirja on käännetty. Sitä näemmä käsitellään torstaina Kritiikkikahvilassa (kauheaa muuten, ettei Engeliä enää ole).

Kirja vaikuttaa tosiaan hyvältä, mutta suomennos alkoi jo hetkittäin hihityttää. Suomentaja Heikki Kujansivu toteaa esipuheessaan, että käännöksessä on "haluttu jättää tarkoituksella alkuteksti näkyviin". Arvostan sitä, että tämä periaate tiedostetaan näin selvästi ja kerrotaan lukijalle. Istuin aikanaan pari vuotta Jean-René Ladmiralin kääntämisen filosofian seminaarissa, ja yksi mieleenjääneistä asioista oli hänen huomionsa siitä, kuinka erityyppisiä tekstejä käännetään, ja toisaalta kuinka eri kääntäjät saattavat nähdä saman tekstin eri tavoin käännettävänä. Pyhää tekstiä on tietysti käännettävä hyvin sanatarkasti. On joukko kääntäjiä, jotka suhtautuvat käännettävään filosofiseen tekstiin pyhänä. Siinä vaiheessa kun havaitsin ranskan avoir -verbin kääntyvän Kujansivun suomennoksessa toistuvasti omaamiseksi, päätin lukea hänet näiden kääntäjien joukkoon. Kommentoin asiaa ääneen, ja tuossa vieressä istuva lemmikkini ehdotti, että kirjassa tulisi olla alussa lukuohje: tekstiä on syytä lukea mielessään ääneen ranskalaisella aksentilla. Mais bien sûr, je peux le faire, totesin, ja aloin lukea ääneen – saaden lemmikkinikin kikattamaan.

Tätä ei sitten pidä ottaa jyrkkänä moitteena. Uskonnollinen suhtautuminen alkutekstiin on mielestäni ihan ymmärrettävä seuraus siitä kielen ottamisesta vakavasti, josta puhuin edellisen eufemiatukseni alussa. Hienoa että kirja käännettiin, ja kaunista, että käännösperiaatteet tuodaan niin selvästi julki.

Käännöskommentaarin jälkeen varsinaiseen asiaan. Rancièren tapa erottaa erimielisyys tietämättömyydestä ja väärinymmärryksestä on mielestäni hedelmällinen. Lisäksi se toi välittömästi mieleen Reinhart Koselleckin ajatukset kiistanalaisista käsitteistä: joskus perustava poliittinen kiista saattaa kulminoitua tiettyyn sanaan, jolla on kiistakapulan rooli: sanan merkitys on äärimmäisen epäselvä, koska kiistan osapuolet tahtovat kukin määritellä sen omalla tavallaan, ja samalla kiistan verbalisointi ilman tuota sanaa on jokseenkin mahdotonta. Esimerkiksi "vapaus" saattaa tietyissä poliittisissa keskusteluissa olla tällainen sana. Kiistassa ei ole kyse tietämättömyydestä, sillä tiedon lisääminen ei poista erimielisyyttä, eikä kyse ole väärinymmärryksestä, sillä käsitteenmäärittely ei auta kun kiistan voidaan katsoa kulminoituvan juuri käsitteenmäärittelyyn.

Erityisen tutulta tuntui myös virke "Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu." Tästähän olen kirjoittanutkin. Olen turhauttavan monta kertaa kuunnellut poliittissävytteistä ja varmasti vilpitöntä puhetta, jonka kohteen olemassaolo on ollut minusta vähintäänkin kyseenalainen juttu. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka usein muilla on sama tunne kun he kuuntelevat minun puhettani.

Lojaalisuudesta

2010-03-02T15:34:00.003+02:00

Writing about moral philosophy should be a hazardous business, not just for the reasons attendant on writing about any difficult subject, or writing about anything, but for two special reasons. The first is that one is likely to reveal the limitations and inadequacies of one’s own perceptions more directly than in, at least, other parts of philosophy. The second is that one could run the risk, if one were taken seriously, of misleading people about matters of importance. While few writers on the subject have avoided the first hazard, very many have avoided the second, either by making it impossible to take them seriously, or by refusing to write about anything of importance, or both.

Minun on jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa kunniasta, mutta kirjoitankin nyt lojaalisuudesta, aihe kun on askarruttanut jo hyvän aikaa. Alkuun sopii Bernard Williamsin teoksen Morality, An Introduction to Ethics avaus. Williamsin tyyli on malliesimerkki siitä, mistä minä pidän analyyttisessä filosofiassa: kun kieleen ei käytännössä suhtauduta ajattelua ohjaavana tai rajoittavana tekijänä, vaan sitä vain käytetään ajatusten ilmaisuun, tulokset ovat parhaimmillaan nautinnollisen selkeää luettavaa. Monissa parhaista mannermaisista filosofeista pidänkin tietysti juuri siitä, että he ottavat vakavasti kielen ja ajattelun kytkökset ja koettavat vääntää kieltä ilmaisemaan uudenlaisilla tavoilla. Japanilaisten zen-munkkien tussimaalaus versus kubismi? Williamsin huomautus sopii aloitukseksi siksikin, että ajatukseni lojaalisuudesta ovat henkilökohtaisesti värittyneitä ja rajoittuneita enkä liene vaarassa harhauttaa niillä ketään.

Lojaalisuus on uskollisuuden lähikäsitteitä. Kuitenkin siinä missä uskollisuudesta puhutaan nykyään lähinnä parisuhdekeskusteluissa, lojaalisuus kohdistuu enimmäkseen ystäviin; harvemmin kuulen puhuttavan lojaalisuudesta esimerkiksi työnantajaa, puoluetta tai järjestöä kohtaan. Kuten uskollisuuteenkin, myös lojaalisuuteen liittyy tehdyistä sitoumuksista kiinni pitäminen, kyse on vain erityyppisistä sitoumuksista. Sitoumukset ovat usein sanattomia, ja erityisesti lojaalisuuden kohdalla sitoumuksen olemassaolon saattaa hyvinkin havaita vasta kun se joutuu koeteltavaksi ja henkilö käyttäytyy lojaalisti.

Lojaalisuutta koetellaan kun joutuu päättämään luottaako ystävän tulkintaan, näkökulmaan tai väitteeseen. Jos minun esimerkiksi on ollut kerta toisensa jälkeen vaikea saada ystävääni kiinni, tai jos luvattu vastaus kirjeeseen viipyy viipymistään, ja ystäväni sitten selittää olleensa vain kiireinen, lojaalisuuteni mitataan siinä, uskonko hänen puhuvan totta. Lojaali siis hyväksyy ystävänsä perustelut varsin pitkälle kyseenalaistamatta niitä. Vastaavasti jos ystäväni on riidoissa toisen ystävänsä kanssa, olen lojaali mikäli luotan hänen kuvaukseensä siitä, mistä riidassa on kyse.

Lojaalisuus on eettisesti pulmallista. En pidä sitä yksiselitteisen epäilyttävänä, mutta tarkkuutta vaativana asiana kuitenkin. Minun on vaikea kuvitella ihmistä, joka ei kaipaisi ystäviltään ainakin jonkin verran lojaalisuutta: mikä ystävä se on, joka ei luota sanaani? Toisaalta lojaalisuus voi johtaa harhaan ja olla itsenäisen ajattelun este.

Olen miettinyt tätä silloin tällöin aina siitä pitäen, kun törmäsin jossain harmittomassa verkkokyselyssä kysymykseen olenko lojaali. Tuumasin, että asiaa on tarkasteltava empiirisesti. Mietin siis omaa historiaani ja totesin, että ainakin tähän mennessä olen ollut joitain harvoja ja valittuja ihmisiä kohtaan erittäin lojaali, mutta että lojaalisuuteeni ei kannata luottaa: se saattaa lopulta lakata kertaheitolla. Havainto jäi mietityttämään.

Internet on taas ihmeellinen

2010-02-17T19:38:00.009+02:00

I don't know what's scarier: the idea that this thread is a sign of the end times, or that it's a sign of the status-quo

Minun pitäisi lukea yhtä kummallista romaania, josta olen luvannut kirjoittaa lausunnon, mutta koska kirja on tuhottoman puiseva, juutuin jo ties kuinka monetta kertaa tänään lukemaan tämän ReadWriteWebin kirjoituksen kommenttiketjua. Itse kirjoitus ei ole mitenkään erityisen kiinnostava, jos ei oteta lukuun lihavoitua, jälkeenpäin lisättyä kappaletta sen alkupuolella. Se ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, vaan on yritys reagoida yllättävään tilanteeseen, joka syntyi kun kirjoitus nousi Googlen hakutuloksissa korkealle. Lihavoidulla kappaleella koetetaan näet auttaa niitä ihmisiä, jotka ovat googlanneet facebook login, päätyneet Facebookin sijasta tuohon blogikirjoitukseen, kuvitelleet, että kyseessä on uudistunut Facebook ja kommentoineet sitten turhautuneina, kuinka huono tämä Facebookin uusi uudistus onkaan. Heitä on satoja.

Hauskinta on, että ReadWriteWeb tarjoaa kommentoijille mahdollisuuden sisäänkirjautua facebooktunnuksilla. Blogiin eksyneet hämmentyneet ja kiukkuiset ihmisparat ovat siis kirjautuneet kommentoimaan tunnuksillaan, joten heidän kommenteissaan näkyy heidän koko nimensä, joka myös toimii linkkinä heidän facebookprofiileihinsa. Olen nyt viettänyt puolisen tuntia katsellen kuvia ihmisistä, jotka ovat kyenneet ymmärtämään niin pahasti väärin. Lisäksi olen nähnyt kamalan määrän Farmville -päivityksiä (ja nauranut heleästi monta kertaa).

Osuin eilen sattumalta Jyrki Kasvin blogin kautta Kaisa Rastimon blogiin lukemaan hienon näytteen siitä, kuinka vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmään kuuluva elokuvaohjaaja ei erota pfishingsivustoa piraattisivustosta, eli kuvittelee nigerialaiskirjeen tasoista huijaussivustoa, jolla koetetaan kalastella luottokorttitietoja, sivustoksi, jolta voi ladata elokuvia laittomasti. (Lisäksi hän kutsuu politiikasta kiinnostuneita nuoria miehiä "poikasiksi" tavalla, joka ottaa minua kieltämättä melkoisesti päähän. Kuvitelkaa jos joku keski-ikäinen mies tytöttelisi nuoria naisia samaan sävyyn.)

Rastimo kirjoittaa mainiota suomea, kun taas ReadWriteWebin kommentoijista monet vaikuttavat lähes luku- ja kirjoitustaidottomilta. Olin kuitenkin kovin samaan tapaan ällistynyt kumpaakin keskustelua lukiessani. On tietysti terveellistä tajuta, kuinka paljon oppimista ja tottumista moni itsestäänselvyydeltä tuntuva asia on vaatinut ja kuinka moni ei ole oppinut juuri samoja asioita kuin itse olen. Hieman ahdistavalta sen sijaan tuntuu se, että tuntematon herättää kiukkua ja tietämättömyys tosiaan yhdistyy usein vankkaan uskoon, että tietää vallan mainiosti.

Alun sitaatti muuten löytyi ReadWriteWebin kommenttiketjusta ja siinä kommentoidaan hämmentyneiden facebookkäyttäjien tulvaa. Uskon, että tulva kertoo status quosta.

Pari poimintaa

2010-02-07T16:35:00.005+02:00

Käykää ihmeessä katsomassa Kurt Nuotion ohjaama Pitkän päivän matka yöhön Kansallisteatterissa. Eugene O'Neillin näytelmän henkilöistä isoveli Jamie on erityisen riipivä hahmo; perheen vanhemmat ovat jo muuttuneet karikatyyreiksi itsestään, eikä auta vaikka he aina välillä ymmärtävätkin tapahtuneen, sillä karkuun itsensä toistamista he eivät enää pääse. Edmund, O'Neillin omakuva, on niin nuori, etteivät hänen henkiset vammansa alkavasta alkoholismista huolimatta vielä toden teolla näy. Kymmenen vuotta Edemundia vanhempi Jamie sen sijaan ottaa paraikaa sitä askelta, jonka jälkeen toivo tervehtymisestä on mennyttä, ja hän näkee tekevänsä niin, muttei osaa suunnata kuin kohti tulevaa itsemurhaansa. Jamien humalainen monologi näytelmän jälkimmäisellä puoliajalla oli katarttinen kokemus.

Ihmiset ovat taitavia puhumaan toistensa ohi. Esimerkkejä tästä on viime aikoina löytynyt mm. Anna Kontulan ja Tiedemiehen blogeista. Kemmenttikeskusteluja lukiessani muistelin taas tätä kirjoitustani. Olenkin viime aikoina jutellut Tommin kanssa usein siitä, kuinka oudolta politiikka alkaa vaikuttaa kun tutustuu tutkimuksiin ihmisten poliittisesta tietämättömyydestä. Voisin suositella vielä paria tuoretta blogia: Kaskasteen kirjoituksia olen odottanut jo hyvän aikaa. Tommi Melenderin blogista taas bongasin linkin Marginaliaan, jonka kirjoittaja onnistui taannoin aiheuttamaan skandaalin kirjoittamalla esseekokoelman, mikä oli virkistävää.

Kaksi tapaa selittää eroja

2010-01-26T20:35:00.002+02:00

Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.

Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.

Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.

Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.

Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.

Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.

Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.

Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.

Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.

Kuuma juoma

2010-01-17T21:02:00.003+02:00

Tapansa mukaan hän alkoi tulla huonovointiseksi.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä tutkimasta maaseutua, jonka läpi he ajoivat. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt maan tässä osassa ja tiesi tästä tuskin muuta kuin mitä muisti Edvard Persson -filmeistä. Söderslättissä oli pehmeätä, aaltoilevaa kauneutta, se oli aivan toista kuin tiheästi asuttu maaseudun idylli. Täällä aisti viljavan maaseudun todellisen rauhan.

Teepalloon pannaan kuivattua hibiskusta, pala vaniljatankoa ja pala kanelitankoa, ja sekaan vuollaan hieman lakritsijuurta. Annetaan hautua kuumassa vedessä kauniissa kupissa. Leikataan mandariiniviipale pinnalle koristeeksi, loppu mandariini puristetaan juomaan. Lisätään hunajaa ja loraus mustaviinimarjalikööriä. Nautitaan dekkarin seurana (yllä katkelma Sjöwallia & Wahlööta). Jos ei paranna flunssaa, niin ainakin mielialaa.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

2010-01-15T19:11:00.007+02:00

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Kadonnut tenori

2010-01-07T17:38:00.003+02:00

In the morning Manfred signed his abdication of the principality, with the approbation of Hippolita, and each took on them the habit of religion in the neighbouring convents. Frederic offered his daughter to the new Prince, which Hippolita’s tenderness for Isabella concurred to promote. But Theodore’s grief was too fresh to admit the thought of another love; and it was not until after frequent discourses with Isabella of his dear Matilda, that he was persuaded he could know no happiness but in the society of one with whom he could for ever indulge the melancholy that had taken possession of his soul.

Horace Walpolen The Castle of Otranto loppuu näin hilpeästi. Sankari, jalosukuiseksi prinssiksi paljastuva köyhä maatyöläinen Theodore, vaipuu murheen alhoon ihanan Matildan kuoltua, mutta menee sitten naimisiin tämän parhaan ystävättären Isabellan kanssa. Sitä ennen Theodore on muun muassa 1) onnistunut pakenemaan jättiläismäisen kypärän alta kellariholviin, mutta jäänyt sinne sitten seisoskelemaan. 2) rähmäkäpälöinyt salakäytävän luukun kanssa ja jäänyt siksi taas kiinni. 3) tutustunut vihdoin kauan kateissa olleeseen hyveelliseen ja jalosukuiseen isäänsä ja osoittanut tätä kohtaan jokseenkin täydellistä välinpitämättömyyttä. 4) onnistunut pakenemaan taas vankeudesta, tällä kertaa Matildan avulla, mutta vain koska Matilda lopetti nuorukaisen kaunopuheet lyhyeen ja käski oikeasti paeta eikä jäädä vaaraan jorisemaan. 5) kaksintaistellut erehdyksessä Isabellan isän kanssa ja liki tappanut tämän. 6) pitänyt lukuisia ylväitä ja tunteen jaloa paloa ilmaisevia monologeja tilanteissa, joissa ei ollenkaan ehtisi pitää monologeja. 7) saanut kaksi prinsessaa rakastumaan itseensä.

Tällaisia sankareita ei enää ole. Romanttisessa kirjallisuudessa ei ole enää aikoihin tavattu vakavia sankaritenoreita, jotka jäisivät vaaran hetkellä laulamaan aariaa ihanalle prinsessalle, tai jotka pitkän puheen pidettyään alistuisivat julmaan kohtaloonsa, jonka välttämiseksi olisi tarvinnut vain tehdä jotain puhumisen sijasta. Nykysankari ei myöskään esimerkiksi säntää puolustamaan prinsessaa erehdyksessä tämän isältä. Vain koomiset hahmot tekevät tällaista. Walpolen kämmäilevä Theodore ei kuitenkaan ole koominen hahmo, vaan ylväs ja jalo.

En muista mistä ensi kertaa luin huomion, että goottilaisen romantiikan konnasta tuli sittemmin sankari. Otrantossakin tapaamme paljon Theodorea sankarimaisemman hahmon, Manfredin, mutta hän ei olekaan sankari vaan konna (vaikka parantaakin lopuksi tapansa ja menee luostariin). Hän vaikuttaa kyllä hetkittäin raivohullulta, ja ilmiselvästi hänellä on jonkinlaisia muistihäiriöitä, mutta on hän sittenkin Theodorea uskottavampi tapaus, sillä hän kykenee sentään tekemään suunnitelmia ja panemaan toimeen. Vielä selvempi tämä epäsuhta on kun verrataan toisiinsa Ann Radcliffen sankareita ja konnia: julma ja määrätietoinen Montoni muistuttaa nykyistä stereotyyppisankaria paljon enemmän kuin haaveksivainen Valancourt. Sekä goottilaisen romantiikan sankareilla että konnilla on nykynäkökulmasta kumman pahoja ja epäsäännöllisesti ilmeneviä ongelmia tunteenpurkaustensa hallinnassa, mutta kun nämä jätetään huomiotta, vaihdos on selvä.

Vaihdos ei jäänyt huomaamatta kirjailijoilta, joiden elinaikana Theodoren kaltainen sankari ei vielä ollut mahdottomuus romanttisessa tarinassa. Jane Austenin ilkikuriset satiirit tunnetaan tietysti hyvin, mutta vielä häntäkin enemmän juuri sankarihahmossa tapahtuneeseen muutokseen kiinnitti huomiota puoli vuosisataa myöhemmin elänyt Louisa May Alcott. Kaikki tyttökirjansa lukeneet muistanevat kuinka Pikku naisten Jo kirjoitti dramaattisia kertomuksiaan ja kummasteli sitten ihmisten makua: kaikki pitivät hänen konnastaan enemmän kuin sankarista!

Veljentyttäreni sai joululahjaksi Stephanie Meyeriä ja ryhtyi heti lukemaan. En ole lukenut näitä juttuja vampyyripojan ja ihmistytön rakkaudesta, sillä en lue kuin vähintään noin sata vuotta vanhaa romanttista kirjallisuutta, mutta kunnon tätinä ryhdyin tietysti keskustelemaan niistä. Olen saanut sen vaikutelman, että nykyiset romanttiset sankarit muistuttavat edelleen melko tavalla sitä sankaria, joka syntyi 1800-luvulla ja lainasi niin ulkoiset kuin henkisetkin piirteensä goottilaisen romantiikan konnilta. Yhden muutoksen olen havaitsevinani: nykyiset sankarit ovat 1800-luvun sankareita nuorempia. Lieneekö animen vaikutusta vaiko vain seurausta lukijakunnan nuorentumisesta? Joka tapauksessa olisi hauska nähdä sankarissa pitkästä aikaa yhtä radikaali muutos kuin silloin kun tenori katosi.

Lopuksi todettakoon, että minun pitäisi selvästikin lukea enemmän Montague Summersia. Ehkä muistan tehdä niin kun kirjoitan sen tähän.

Sisko!

2009-12-25T16:52:00.002+02:00

Olen erinäiset kerrat marmattanut sisarelleni siitä, ettei hänellä ollut verkossa mitään, minne linkittää. No nyt on.

Paha jumalatar ja aivot Messiaana

2009-12-15T21:57:00.005+02:00

Keith, the Darwinist, appears in his own narrative as Nature's pupil. Yet he studies nature as he might study a woman's ways, with the desire to domesticate her. For nature is a cruel goddess who uses men to advance her own purposes, She grants the hero favors – gifts of body and mind – not to help him in his journey but for her own ends: the production of new species. [...]

The donor, this time in the form of an "enlightened" ruler, is to be humanity's savior. Elliot Smith is optimistic that such a donor has already answered the call and is working its magical transformation.

Sitaatit ovat Misia Landaun melko heppoisesta teoksesta Narratives of Human Evolution. Kirja on sujuvaa kieltä ja sen perusajatus on kiinnostava, mutta siihen se sitten valitettavasti jääkin. Proppilainen analyysi paleoantropologian tarinoista ei oikein kanna, sillä ison osan kirjasta Landau keskittyy lähinnä hakemaan paleoantropologian suurista kertomuksista lahjoittajan funktiota ja toteamaan tarinoita epätyydyttäviksi silloin kun niiden lahjoittajahahmo ei tunnu hänen mielestään yhtä tyydyttävältä kuin Darwinin luonnonvalinta. Sekä Arthur Keithin että Grafton Elliot Smithin tarinassa ihmisen evoluutio johtuu jonkinlaisista epämääräisistä sisäisistä syistä, ei ulkoisesta paineesta kuten Darwinilla, joten Landau moittii heitä siitä, että kausaalikysymykset jäävät pohjimmiltaan auki.

Huvittelin seuraamalla sitä, kuinka Landau käsittelee näitä kahta 1800- ja 1900-lukujen taitteen tiedemiestä. Minusta oli selvää, ettei hän sympannut Kaithiä lainkaan, mutta sen sijaan fanitti Elliot Smithiä melkoisesti tämän teorioiden puutteista huolimatta. Lukiessani Landaun kuvausta siitä evoluutiotarinasta, jonka Keith hänen tulkintansa mukaan kertoo, ja siitä tarinasta, jonka Elliot Smith kertoo, keksin minusta hauskalta kuulostavan selityksen sille, mistä Landaun mieltymykset johtuvat.

Keithin tarina on Landaun mukaan tarina feminiinisestä Luontojumalattaresta (Keith tosiaan personifioi hahmon ihan itse), jonka mielestä on hauskaa tehdä kokeita. Ihminen on yksi hänen kokeistaan, avuton, tahdoton nukke. Ihminen yrittää sivilisaation avulla rimpuilla irti luonnon otteesta, mutta irtirimpuilusta seuraa lajin degeneroitumista – eikä se kuitenkaan edes onnistu. Tarina tuntuu vahvasti pakanalliselta, siis pakanalliselta kristillisen tulkintakehikon läpi nähtynä tietysti: ihminen on vailla mahdollisuutta vapaaseen tahtoon, oikukkaan ja sadistisen jumalattaren armoilla; fatalismi jyllää.

Elliot Smithin tarinassa – Landaun tulkitsemana taas – lahjoittajahahmo ovat aivot. Ne kasvavat, ja vaikka Elliot Smithin tarjoama selitys sille, miksi ne oikeastaan kasvavat, ei tyydytäkään Landauta, kasvun seuraukset ovat hänen mieleensä. Kasvun päämäärä näet on tulevaisuudessa siintävä täydellistynyt ihminen, ja päämäärän saavuttamiseksi aivot ovat jo kerran tulleet kokonaiseksi ihmislihaksi: tarinan käännekohdassa näet kohtaamme harvinaisen nerokkaan egyptiläisen yksilön, yksilön jossa aivojen siihenastinen kasvu pääsee todella esille, ja joka siksi panee inhimillisen sivilisaation alulle. Elliot Smithiä on kutsuttu hyperdiffusionistiksi, koska hän tuntuu ajatelleen, että kaikki korkeakulttuuri oli lainaa tästä ainoasta alkuperäisestä. Aivojen kasvu nimen omaan tekee ihmisestä moraalisesti autonomisen, vapaan olennon, ja vaikka vastavoimat, sodat sun muu sokean luonnon pahuus uhkasivat, Elliot Smith odotti luottavaisena Messiaansa toista tulemista, inhimillisyyden voittoa sodan uhatessa. (Tällä kertaa pelastaja olisi tietysti Brittiläinen imperiumi.)

Landau ei itse esittänyt tällaista kristillisten kuvien avulla tehtyä tulkintaa Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Itse asiassa en ole aivan vakuuttunut siitä, löytyisikö näistä tarinoista itsestään niin voimakas vastakkainasettelu pimeydessä vaeltavan pakanan ja vapautta tavoittelevan kristityn välillä kuin mitä tässä maalailen; pikemminkin epäilen kuvaavani vain Landaun kuvauksia, siis Landaun kertomia tarinoita Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Joka tapauksessa minusta oli hupaisaa, että Landau on niin vankasti kristityn sankarinsa puolella.

Fortunaton kohtalo

2009-11-28T13:51:00.004+02:00

En parlant ainsi, il approchait toujours la montre, tant qu'elle touchait presque la Joue pâle de l'enfant. Celui-ci montrait bien sur sa figure le combat que se livraient en son âme la convoitise et le respect dû à l'hospitalité. Sa poitrine nue se soulevait avec force, et il semblait près d'étouffer. Cependant la montre oscillait, tournait, et quelquefois lui heurtait le bout du nez. Enfin, peu à peu, sa main droite s'éleva vers la montre; le bout de ses doigts la toucha; et elle pesait tout entière dans sa main sans que l'adjudant lâchât pourtant le bout de la chaîne... Le cadran était azuré... La boîte nouvellement fourbie... au soleil, elle paraissait toute de feu, La tentation était trop forte.
Fortunato leva aussi sa main gauche, et indiqua du pouce, par-dessus son épaule, le tas de foin auquel il était adossé. L'adjudant le comprit aussitôt. Il abandonna l'extrémité de la chaîne; Fortunato se sentit seul possesseur de la montre. Il se leva avec l'agilité d'un daim, et s'éloigna de dix pas du tas de foin, que les voltigeurs se mirent aussitôt à culbuter.
On ne tarda pas à voir le foin s'agiter; et un homme sanglant, le poignard à la main, en sortit; mais, comme il essayait de se lever en pied, sa blessure refroidie ne lui permit plus de se tenir debout. Il tomba L'adjudant se jeta sur lui et lui arracha son stylet. Aussitôt on le garrotta fortement malgré sa résistance.
Gianetto, couché par terre et lié comme un fagot, tourna la tête vers Fortunato qui s'était rapproché.
"Fils de... !" lui dit-il avec plus de mépris que de colère.

Tulin juuri Jakke Holvaksen väitöstilaisuudesta, jonka hän aloitti siteeraamalla Prosper Mériméen novellia Mateo Falcone. Novellin voi lukea englanniksi tuolta. Kävelin tilaisuuden jälkeen tänne työhuoneelleni, koska minun oli pakko päästä kirjoittamaan se vastalause, jota väitöstilaisuudessa kyllä sivuttiin, mutta johon Holvas ei vastannut. (Sivuhuomio: Metsätalon kolmannen kerroksen käytävä, erityisesti kun tällainen harmaa iltapäivän valo siilautuu ikkunarivistöstä sisään, on yksi niistä paikoista Helsingissä, jotka herättävät minussa toistuvasti elähdyttävän läsnäolon tunnun.)

En ole lukenut Holvaksen väitöskirjaa Talousmetafysiikan kritiikkiä, joten vastaväitteeni perustuu sille, mitä väitöstilaisuudessa ymmärsin. Tuli selväksi, että kirjassa tehdään vastakkainasettelu talouden ja ei-talouden välillä. Pikku Fortunaton valinnan vaikeus Mériméen novellissa käy Holvaksen mukaan esimerkiksi valinnasta ei-talouden ja talouden periaatteiden välillä: kunnia ja velvollisuusetiikka vaatii olemaan paljastamatta rosvon piilopaikkaa, upseerin tarjoama palkkio taas houkuttelee paljastamaan sen. Ja Fortunato valitsee talouden, voitontavoittelun.

Holvas on oikeassa sanoessaan, että velvollisuusetiikka eroaa kristillisestä etiikasta, ja ymmärrän kun hän sanoo, että kristillinen etiikka perustuu talousmetafysiikalle. Tässä täytyy hyväksyä Holvaksen implisiittisesti hahmottelema talouden käsite, joka eroaa monista muista talouden määritelmistä monin tavoin. Kristillinen etiikka on talousmetafysiikalle alisteista, koska siinä ihminen esitetään velallisena. Huono omatunto on kärsimystä, joka seuraa siitä, että ihminen on velassa Jumalalle. Kunnian varaan rakentuvassa velvollisuusetiikassa ei ole tällaista ikuista velkaa kellekään ulkopuoliselle. Kristillinen etiikka olisi nostanut esiin ongelmia jo siinä vaiheessa, kun rosvo pyysi Fortunatolta apua: olisi pitänyt ratkaista, onko oikein vai väärin kätkeä rosvo oikeudenpalvelijoilta. Velvollisuusetiikassa valinta on Fortunatolle tuossa vaiheessa vielä vapaa, hän jopa ottaa maksun siitä, että suostuu auttamaan, eikä se ole mitenkään moraalitonta. Mutta lupautumalla auttamaan hän sitoo itsensä: hänellä on velvollisuus pysyä sanassaan. Niinpä kun hän hetkeä myöhemmin onkin lahjottavissa, tulee hänestä auttamatta petturi.

Toinen vastaväittäjistä, Uskali Mäki, esitti väitöstilaisuudessa mielestäni hyvän kysymyksen, jonka Holvas tulkitsi mielestäni harmillisen kapeasti eikä siksi vastannut kattavasti. Mäki totesi Holvaksen käsittelevän Aristoteleen hyvää elämää oikoksessa esimerkkinä ei-taloudesta ja samalla jostain tavoiteltavasta. Aristoteleen hyvään elämään saattoi päätyä vain patriarkaalisen ja voimakkaan hierarkkisen talouden päämies: orjat, naiset ja lapset on väistämättä suljettu sen ulkopuolelle. Jos tämä on se käytäntö, jona hyvä elämä ilmenee, eikö hyvää elämää tulisi pikemminkin vastustaa kuin tavoitella?

Oma vastaväitteeni jatkaa tätä kysymyksen miltä se näyttää käytännössä? teemaa. Fortunaton isä, Mateo Falcone, todella elää erossa talousmetafysiikasta ja vahvasti velvollisuusetiikan varassa. Fortunato on suvun ensimmäinen petturi, ja tästä johdonmukaisena seurauksena Mateo käskee hänen ensin lukea rukouksensa ja sitten ampuu hänet. On tärkeää huomata, että tämä on realistista. Kaikki mitä tiedämme kunniaa ja häpeää korostavista eettisistä järjestelmistä viittaa siihen, että käytännössä niissä kunnian menettäminen ei ole yksilön vaan koko yhteisön asia, ja vain veri pesee häpeän pois. Holvas esittää ei-talousmetafyysisen velvollisuusetiikan tavoiteltavana. Kuitenkin niin kauan kun velvollisuusetiikan varaan rakentuneiden käytäntöjen eittämätöntä raakuutta ei käsitellä lainkaan, jää tällainen eettinen pohdiskelu mielestäni kesken.

Hyvä siis, että keskustelu voi jatkua – ja joka tapauksessa, harvoinpa sitä pääsee kuulemaan näin kommentoimaan innoittavaa väitöstilaisuutta. Kiitos siitä, ja onneksi olkoon väitelleelle!

Kissa maton kasvoilla ja pitkä ohut vaha

2009-11-27T16:23:00.004+02:00

For a more exotic example, we can look at Mixtec, a language of Mexico. Mixtec does not have any prepositions or other morphemes for spatial categories. Speakers of Mixtec locate things by analogizing the objects on which they are situated to anatomical parts of humans or other animals. For describing a cat lying on a mat, for instance, Mixtec speakers say something like 'the cat is-located the mat's face'. A man on a tree limb is something like 'the man is-located the tree's arm'.
(...)
For English speakers, it is hard to imagine how classifier languages work. In our language, some nouns have a unit already built in as part of their meaning, like 'comb', 'book', or 'desk', and some do not, like 'water' and 'mud'. In Yucatec Maya, all nouns are like the English 'water' or 'mud'. There is nothing about Yucatec Maya nouns that break up their referent into units or items. Even terms for 'book', 'cat', and 'table' require a classifier that specifies the unit. This suggests that Yucatec Maya nouns are like stuff names. The classifiers specify how different kinds of stuff get put into units. For instance, to say 'two candles' in Yucatec Maya you have to say something like 'two long thin wax' where 'long thin' is the classifier.

Sitaatit ovat Maria Francisca Reinesin ja Jesse Prinzin artikkelista "Reviving Whorf: The Return of Linguistic Relativity" – kiitos Matti linkistä. Artikkelissa pyritään puolustamaan melko maltillista, järkevää ja empiirisesti tuettavissa olevaa versiota väitteestä, että äidinkieli muovaa ihmisen ajattelua merkittävin tavoin. Esimerkiksi jälkimmäisessä katkelmassa kuvattua mayakieltä puhuvat ihmiset eivät huomaa lukumäärävaihdoksia yhtä helposti kuin englanninpuhujat, joihin heitä verrattiin: "Count nouns seem to encourage counting, and counting influences what we notice and recall." Artikkelissa kerrotaan muutamista muistakin varsin viehättävistä, kohtalaisen uskottavasti todetuista selvistä eroista eri kielten puhujien ajattelutavoissa; kannattaa lukea.

En ole vielä tavannut kielenkääntäjää, jolle ainakin jokin maltillinen versio humboldtilaisesta tai herderiläisestä kieli- ja ajattelukäsityksestä tai Sapirin–Whorfin hypoteesista ei olisi itsestäänselvyys. Eri kielissä nyt vain ajatellaan jossain määrin eri tavoin, joten totta kai yhden kielen puhujat ajattelevat usein tavoilla, jotka ovat paljon harvinaisempia jonkun toisen kielen puhujien joukossa. Sen huomaa kyllä kun joutuu vääntämään yhdellä kielellä ajateltua asiaa toiselle kielelle.

Reinesin ja Prinzin artikkelissa kuvatuissa kokeissa käsitellään tietysti melko helposti testattavia eroja. Toiset erot ovat hankalammin hahmotettavissa; en esimerkiksi osaa arvailla, miten eräs havaitsemani ero suomen ja ranskan välillä voisi näkyä näiden kielten puhujien ajattelutavoissa. Suomessa on näet niukasti keinoja virkkeen tai kappaleen sisäisten viittaussuhteiden ilmaisemiseen. Käytännössä käytössä ovat muutamat demonstratiivi- ja relatiivipronominimme. Ranskassa vaihtoehtoisia keinoja viitata aiemmin mainittuun on huomattavasti enemmän (kts. esim. ranskan demonstratiivipronominit). Saksassa niitä on käsittääkseni vielä enemmän jo pelkästään kieliopillisten sukujen määränkin ansiosta, mutta en osaa saksaa riittävän hyvin suomentaakseni siitä, joten minulla ei ole asiasta niin kirveleviä kokemuksia kuin ranskan kanssa kamppailusta. Ranskaksi voi joka tapauksessa rakentaa kauniin ja selkeän virkkeen, jossa viittaillaan virkkeen sisäisesti monta kertaa, joka kerta täysin ymmärrettävästi, vailla sitä erehtymisen vaaraa, mikä suomen sanan "se" kanssa tulee hyvin nopeasti vastaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että tämä ero näkyy jotenkin myös eroissa suomalaisten ja ranskalaisten tyypillisten ajattelun tapojen välillä, mutten osaa lainkaan sanoa miten.

Etiikalla perustelluista metodivalinnoista

2009-11-23T16:06:00.003+02:00

Never mind the problematic nature of interstellar space travel. Never mind the solid archaeological evidence for human construction of pyramids, mounds and ancient rock paintings. Never mind that humans themselves are really quite capable of magnificent feats without intervention from the stars. Never mind Occam's Razor.

When Erich von Däniken published Chariots of the Gods? in 1970, he unleashed a flood of the most humorous, unscientific, and outrageous speculation in the realm of cult archaeology. The problem is, many believed him, in spite of all the evidence to the contrary. A quarter century later, the ancient astronauts game is still alive.

Sitaatti on Larry J. Zimmermanin yhdessä Richard A. Fox Jr:n kanssa pitämältä mainiolta linkkisivustolta Fantastic Archaeology! Lost Tribes, Sunken Continents and Ancient Astronauts, osasta Ancient Astronauts. Kuten sitaatista huomaa, Zimmerman sekä harrastaa esoteerista kirjallisuutta ja pseudotiedettä että kyseenalaistaa näissä tarjottuja selitysyrityksiä rankalla kädellä. Sivustolta löytyy muun muassa selvä kannanotto kreationismia vastaan.

Sama Larry J. Zimmerman on todennut, että olisi tarpeen kehittää "a different kind of science, between the boundaries of Western ways of knowing and Indian ways of knowing". Kommentti on syytä panna asiayhteyteensä: kymmenisen vuotta sitten intiaanikreationistit (kyllä, vastauksena aiempaan keskusteluun: heitä tosiaan on) ja arkeologit kränäsivät esihistoriallisista luurangoista. Saiko jonkun heimon mailta löytyneitä luita tutkia vai pitikö ne haudata saman tien takaisin? Kiista herätti voimakkaita tunteita puolin ja toisin. Kuten sitaatista kuulee, Zimmerman ei liittynyt heihin, jotka yrittivät yksinkertaisesti kävellä intiaanien vaatimusten yli, vaan hän pyrki kompromissiratkaisuihin: "I believe I have maintained a fairly consistent position over the years that anthropology must work out compromises with indigenous peoples or risk losing all access to human remains", hän sanoo 1997 julkaistussa artikkelissa "Anthropology and Responses to the Reburial Issue". Iowan yliopiston tietojen mukaan hän on lähtenyt toteuttamaan ajatustaan "toisenlaisesta tieteestä" antamalla arkeologien työvälineitä intiaanien käsiin ja ryhtymällä tutkimaan mitä he niillä tekevät. En ole vielä lukenut mitä tästä on seurannut, mutta kuulostaa hauskalta.

Kreationisminvastustaja, joka haluaa tehdä tieteellistä yhteistyötä intiaanikreationistien kanssa? Ei, kyse ei ole siitä, että hän erottaisi toisistaan hyvät ja pahat kreationistit ja leikkisi hyvisten kanssa. Kyse näyttää olevan pikemminkin paitsi pragmaattisesta otteesta, myös tutkimusetiikalla perustelluista metodivalinnoista. Jos arkeologi tutkii esineitä ja asioita, joilla on joillekin ihmisille paljon väliä, on arkeologin Zimmermanin mielestä otettava heidät huomioon. Tämä on tutkimuseettinen kanta. Jos konflikti on niin huomattava kuin intiaanikreationistien tapauksessa, on Zimmermanin tutkimuseettisestä kannasta huomattavia seurauksia tutkimusmetodien valinnassa. Kyse ei siis ole siitä, että Zimmerman omaksuisi intiaanikreationistien ajattelutapoja, vaan siitä, että arkeologian on toimittava tiettyjen eettisten rajojen sisällä, vaikka se merkitsisikin tieteen näkökulmasta harmittavia uhrauksia. (Toisaalta kompromissiratkaisuista voi seurata myös kaikenlaista uutta ja etnografin näkökulmasta kiinnostavaa tutkittavaa; esimerkiksi tietoa siitä, millaisia tutkimuskysymyksiä intiaanikreationistit kehittävät saadessaan moiseen tilaisuuden.)

Metodivalintojen perustelu tutkimusetiikalla ja joistain tutkimuksista pidättäytyminen on esimerkiksi lääketieteessä meille – sattuneista syistä – jo niin tuttua, ettei se herätä ihmetystä saatika närää. (Joitain natsitutkijoiden tuloksia käytetään tietääkseni edelleen mm. sotilaslääketieteessä; esimerkiksi kokeita, joissa selvitetään elävän ihmiskehon kestävyyttä korkealta pudotettaessa on ollut hieman vaikea toistaa.) Kun siirrytään toisille tieteenaloille, ja kun eettiset perustelut liittyvät toisten ihmisten kokemiin merkityksiin, ei mahdollisen fyysisen haitan aiheuttamiseen, metodivalintojen perustelu tutkimuseettisillä kannoilla herättää enemmän kysymyksiä.

Olen viime aikoina keräillyt esimerkkejä siitä, miten tutkimusetiikalla perustellaan metodivalintoja ja miten eettiset ja episteemiset kannat kietoutuvat yhteen. Sain perjantaina uuden esimerkin. Anna Anttila väitteli varhaisnuorten romanttisesta seurustelukulttuurista. Olin kuuntelemassa, ja tunsin keräilijän riemua kun hän perusteli metodivalintojaan. Hän oli haastatellut lukuisia alakouluikäisiä lapsia seuraten sitä uuden lapsuustutkimuksen periaatetta, ettei lapsuutta tarkastella välivaiheena kohti oikeaa ihmisyyttä, ts. keski-ikäisyyttä, vaan sinällään arvokkaana elämänvaiheena. Lasten toimia ei siis tutkita siitä näkökulmasta, miten ne edistävät tai ehkäisevät jonkinlaiseksi (ts. toivotunlaiseksi) aikuiseksi kasvamista, vaan tutkitaan lasten itsensä kokemia merkityksiä. Tämä johtaa siihen, että lapsia haastatellaan yhtä kunnioittavasti kuin aikuisiakin – mikä puolestaan johtaa siihen, ettei esimerkiksi kehityspsykologisia näkemyksiä lasten kyvyistä käsitellä monimutkaisia kysymyksiä voida ottaa haastattelujen tulkinnassa huomioon. Vastaväittäjä tarttui tähän – mielestäni aivan oikein – mutta jätti asian silleen kun Anttila totesi ratkaisun seuraavan siitä tutkimuseettisestä kannasta, jolle työ perustui.

Mitä enemmän mietin, sitä onnellisempi olen siitä, ettei minun tarvitse ratkaista mikä tämäntyyppisissä tapauksissa olisi parhaiten perusteltu metodivalinta. Samalla uteliaisuuteni sen kun kasvaa; haluan tajuta kuinka sotkuisen kimpun etiikka ja epistemologia käytännön tutkimustyössä usein mudostavatkaan.

Tyttökirjat, sota ja häpeä

2009-11-10T16:15:00.011+02:00

When Esme remembered Janet and turned to look for her Janet had gone. Esme never saw her again. She did not greatly care. Francis was so funny and wonderful he was the best of comrades. Then they danced on the open grassy space around the old, dried-up fountain where wild mint grew so thickly. It smelt so beautifully when they trod on it.
And the music to which they danced made Esme tremble with delight…and something that was not quite delight. She could not understand where the music came from and Francis only laughed when she asked him. His laugh was more delightful than any music. Esme had never heard anyone laugh so delightfully.
None of the other people who came and went spoke to them or took any notice of them. Aunt Hester never came near them. She was always with Geoffrey.
Aunt Jane was a little worried about Esme those days. She thought the child was moping. She did not run about or play as usual, but sat, like Hester, on the lawn with a dreamy, waiting face.
“I wish we could go to the garden every night,” she said to Aunt Hester.
“They only come on the nights when the moon is full,” said Aunt Hester. “Watch when the moon comes back. When it is full and casts and shadow on the birch lane we will go again.”

Hämärässä lumihiutaleet vielä näkyivät, mutta nyt on jo pimeä ja ikkunasta erottaa vain valaistun savusaunan. Valo ulottuu järven ohuelle jäälle asti, saunan ovesta humahtelee savua. On tyyntä. Päivällä lumisessa satumaisemassa lenteli hyttysmäisiä hyönteisiä; oudoksuin. Niitä oli monta. Mitkä hyönteiset lentävät marraskuisen hangen yllä?

Sitaatti on L.M. Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta The Blythes Are Quoted; luin sen jo kesällä, mutta eufemiatan siitä vasta nyt kun kirja on lopulta ilmestynyt. Montgomery kokosi sen suurimmalta osalta vanhoista novelleistaan ja runoistaan uudelleenkirjoittaen niitä samalla. Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen kustantajalleen vuonna 1942, päivää ennen kuolemaansa – ja nykytietojen mukaan hän teki itsemurhan. Kustantaja kuitenkin arvatenkin piti kokoelman sodanvastaista henkeä sopimattomana, osa kirjan novelleista ilmestyi siistittyinä versioina 70-luvulla ja koko teos Montgomeryn laatimassa järjestyksessä, runoineen ja välikeskusteluineen, vasta tänä vuonna. Tämä kaikki on tietysti juttu niin minun mieleeni, että jos asiat olisivat menneet hieman toisin, olisin saattanut päätyä suomentamaan kirjan. Niin ei kuitenkaan käynyt, mistä olen hieman helpottunutkin; en juuri nyt yhtään haluaisi keskeyttää väitöskirjantekoa edes muutamaksi kuukaudeksi, mutta tästä käännösprojektista en kerta kaikkiaan olisi kyennyt kieltäytymään.

Mökillä luen tyttökirjoja. Tällä kertaa olen keskittynyt Anni Swanin nuorisoromaaneihin, luin niitä kolme ja illalla saattaa mennä vielä neljäs. Kauhistuin tajutessani, ettei Lemmikkini ollut lukenut ainuttakaan näistä helmistä, ja panin hänet saman tien lukemaan Iris rukan. Luin sen itsekin ja naureskelin Suomalaisen yhteiskoulun reippaille oppilaille Helsingissä, joka Swanin kirjoissa sijaitsee jossain sellaisessa satumaassa, missä mitään poliittisia jännitteitä ei ole olemassakaan. Jopa kielikysymykset on lakaistu tykkänään maton alle, kaikenmoisista sosialismeista puhumattakaan. Kirja on julkaistu 1916.

Lemmikkini sanoi Iris rukasta jotain, jota en ollut koskaan tajunnut: se on kirja ennen kaikkea häpeästä. Varsinkin kirjan alku. Iris tulee kaupunkiin oppiakseen häpeämään ja ennen kaikkea tuottaakseen muille häpeää. Häpeä kypsyy lopulta paitsi huonoiksi, niin myös hyviksi hedelmiksi ja luonnonlapsi Iris saa kunniankin hetkensä, mutta yhtä kaikki, iso osa kirjasta on sitä, että joku häpeää jotain. Huomasin toki heti, että teema luonnollisine vastinpareineen toistuu muissakin Swanin kirjoissa: tosi ylpeys, väärä ylpeys, niin aiheelliset kuin aiheettomatkin syytökset ylpeydestä ja häpeä. (Swanin kieli tuntuu omalta. Pitäisi alkaa käyttää partitiivia säästeliäämmin kuin nykyään on tapana, sanoa kuten Swan sanoo, että minulla oli tänään hauska.)

Anna -kirjojen lähtöasetelmissa on samaa kuin Iris rukassa: vallaton, ajattelematon tyttö tulee uuteen paikkaan ja joutuu sekä häpeämään itse että tuottamaan muille häpeää. Lopulta häntä kuitenkin rakastetaan juuri sen eläväisyyden tähden, joka synnyttää myös häpeän hetket, ja oikeutettu ylpeys (Annan) tai luonnonlapsen viattomuus (Iriksen) voittaa häpeän sanelemat yritykset lannistaa lapsi. Jäin miettimään liittyisikö se, ettei sota sovi vanhoihin tyttökirjoihin, jotenkin tähän häpeän teemaan.

Tyttökirjoissa on selvää, mitä asioita tulee hävetä syystäkin, ja yhtä selvää, minkälaista häpeää vastaan on käytävä. Siinä Anna -sarjan osassa, joka tosiaan kertoo sota-ajasta, Kotikunnaan Rillassa, tämä selvyys vielä säilyy; pojat ovat sodassa tappamassa ja se on kauheaa, mutta sodassa tappaminen ei ole, ei voi olla häpeällistä. The Blythes Are Quoted ei siksi ehkä ole tyttökirja. Toinen maailmansota teki ehkä häpeästä Montgomerylle aiempaa vaikeammin hallittavan asian.

Kubistinen sokeri ja Mummun letti

2009-11-02T00:18:00.003+02:00

Näin Kolme sisarta -näyttelyn noin tuntia ennen sen sulkeutumista. Suosittelisin jos se vielä jatkuisi. Nauroin heleästi Irina Zatulovskajan teokselle Kubistinen sokeri; isompi versio löytyy tuolta. Joskus vasta nimeäminen todella tekee teoksen.

Mummuni talo tyhjennettiin lopulta eilen. Ullakkokomerossani on nyt monta matkalaukullista häneltä jääneitä papereita ja valokuvia; en tiedä tuleeko vielä päivä, jona kävisin ne läpi. Suku taisi kuitenkin arvella, että ehkä. Siellä on muun muassa pahvilaatikollinen isoisovanhempieni kirjeenvaihtoa sota-ajalta. Ja Mummun letti. Saman värinen kuin omat hiukseni.

Miten selitystarinatyyppejä voisi tutkia?

2009-10-27T18:42:00.004+02:00

From this perspective, there appears to be some underlying agreement about what happens in human evolution. In constructing their theories most paleoanthropologists seem to have in mind a similar narrative pattern, which, for present purposes, can be represented in terms of nine functions. By stringing the functions along an axis and projecting beneath it the five story sequences from Figure 1, it is possible to derive - again, as a heuristic - a set of narrative paradigms, which can be seen in Figure 2.

Like many myths, the story of human evolution often begins in a state of equilibrium (function 1, the initial situation), where we find the hero leading a relatively safe and untroubled existence, usually in the trees. Though he is still a nonhuman primate - ape, monkey, or prosimian - he is somehow different (function 2, the her is introduced). Often he is smaller and weaker than the other animals. The idea of development from humble origins is a common feature of myth and folklore; we have only to think of Cinderella or the ugly duckling to find familiar examples. Similarly, the idea of the human ancestor as one of the most helpless and defenseless of creatures is prevalent in accounts, of human evolution, including that of Darwin (Landau et al. 1982).

Luin Misia Landaun artikkelin "Human Evolution as Narrative" (pdf) vuodelta 1984. Ymmärrän, että sekä artikkelin otsikko että Landaun käyttämä sana "myth" saattavat johtaa harhaan, joten: Landau ei yritä väittää evoluutiobiologiaa vastaan. Hän ei yritä myöskään mitenkään relativisoida biologien tutkimustuloksia. Itse asiassa hän vaikuttaisi olevan varsin kiinnostunut hyvin universaalisti päteväksi väitetystä psykologisesta kannasta, jonka mukaan inhimillinen ajattelu (aina ja kaikkialla) on olennaisesti tarinallista. Siitä näet seuraa, että myös tieteellinen ajattelu olisi olennaisesti tarinallista. Landau tekeekin proppilaista analyysia ihmisen evoluutiota kuvaavista tarinoista – ja sanoo motiiveistaan näin: "Thus the aim is not to establish narratological theories, nor to develop a theory of scientific logic, but to test heuristically a method of epistemological analysis which, if persuasive, could lead to different ways of doing science."

Luin Landaun artikkelin ja aion lukea hänen kirjansa koska olen jo hyvän aikaa koettanut ajatella selitystarinatyyppejä. Motiivini ovat jossain määrin samansuuntaisia kuin Landaun: puhe selitystarinatyypeistä tuntuu heuristisesti ja pedagogisesti hedelmälliseltä. Haluaisin kuitenkin tehdä jotain muuta kuin mihin Landau aikanaan ryhtyi. Tiedän, että on olemassa ajattelun tarinallisuutta tutkivia psykologeja. Tiedän myös, että folkloristeilla on erittäin sofistikoituneita metodeja tarinoiden tutkimiseen. Haluaisin ehkä lainata kummastakin suunnasta ja koettaa kehittää jonkinlaisen selkeän analysointiprosessin tai testin, jonka avulla yksittäinen tutkija voisi selvittää omia mahdollisia suosikki- ja inhokkiselitystarinatyyppejään.

En tiedä olisiko tällaisen testinkaltaisen kehittäminen mahdollista. En myöskään tiedä tekisikö sillä loppujen lopuksi mitään.

Antropologien ymmärtämisestä ja ymmärtämättä jättämisestä

2009-10-21T13:44:00.009+03:00

Sairaus varmasti kuuluu rituaalisen epäpuhtauden kokonaiskuvaan, mutta se on vain yksi alue muiden joukossa. Itse nostamme erikseen esiin juuri tämän alueen, sillä ainoastaan sairauden kohdalla moderni ja tieteellinen, pelkästään patologinen tartunnan käsite kohtaa primitiivisen käsitteen, joka ulottuu paljon laajemmalle.
Toisilla alueilla tarttuminen on yhä meille todellista, toisilla se on menettänyt todellisuutensa. Mutta uskonnon perspektiivistä näiden alueiden välillä ei ole eroa. Tämä ei tarkoita, että primitiivistä uskontoa luonnehtisi sellainen "sekaannus", josta joku Frazer tai joku Lévy-Bruhl sitä aikoinaan saattoi syyttää.

Minusta näyttää väärältä jo se ajatus, että halutaan selittää tapa ‒ vaikkapa pappiskuninkaan tappaminen. Frazer vain tekee sen käsitettävän tuntuiseksi ihmisille, jotka ajattelevat samaan tapaan kuin hän; siinä kaikki. On sangen merkillistä, että kaikki nämä tavat loppujen lopuksi esitellään niin sanoakseni typeryyksinä.
Mutta milloinkaan ei käy uskottavaksi, että ihmiset tekevät tuota kaikkea sulaa typeryyttään.

Ensimmäinen sitaatti on René Girardin teoksesta Väkivalta ja pyhä vuodelta 1972; toinen taas Wittgensteinin luultavimmin 40-luvulla kirjoittamista ja myöhemmin yhteenkootuista "Huomautuksista James Frazerin teokseen 'The Golden Bough'". (Suomennokset ovat tietysti tuoreempia.) Luen Girardia paraikaa, ja Frazer-viittaus toi Wittgensteinin huomautukset mieleeni.

Sitten mieleeni tuli John R. Searlen kirjoittama tuore kirja-arvostelu "Why Should You Believe It?". Se on julkaistu vajaa kuukausi sitten The New York Reviewissa; Searle kehuu siinä Paul Boghossianin kirjaa Fear of Knowledge: Against Relativism and Constructivism. Siteeraan arvostelua:

Boghossian gives a number of striking examples. According to our best evidence, the Native Americans arrived on this continent from the Eurasian landmass by crossing over the Bering Strait; but according to some Native American accounts they are the descendants of the Buffalo people, and they came from inside the earth after supernatural spirits prepared this world for habitation for humans. So here are two alternative and inconsistent accounts. Some anthropologists say that one account is as good as the other. As one put it, "Science is just one of many ways of knowing the world. [The Zuni's worldview is] just as valid as the archaeological viewpoint of what prehistory is about." Our science constructs one reality; the Native Americans construct another. As Boghossian sees it, this is not acceptable. These two theories are logically inconsistent with each other; they cannot both be true.

Searlen teksti on minusta hämmentävä. Niin on Boghossianinkin, ei siinä mitään. Tuntuu siltä, että kun monia eri perinteitä edustavat filosofit ja ajattelijat (esim. Wittgenstein ja Girard) ovat aivan vasta, siis selvästi alle sata vuotta sitten, päässeet moittimasta antropologeja Frazerin tekemästä virheestä, ja kun antropologit ovat sitten ottaneet opikseen, niin jostain tulee filosofeja, esimerkiksi Boghossian ja Searle, jotka aivan täydellisesti ohittavat koko sen asian, josta esimerkiksi Wittgenstein ja Girard puhuvat, ja vaativat, että antropologit palaisivat tekemään sitä, mitä Frazer aikanaan teki. Toisin sanoen he vaativat, että antropologit (ja arkeologit, kansatieteilijät, folkloristit yms.) käsittelisivät tuossa sitaatissa käsitellyn myytin kaltaisia käsityksiä suunnilleen epäonnistuneina tieteellisinä teorioina.

Se nimeämätön henkilö, jota Searle Boghossiania seuraten siteeraa, ei itse asiassa ole antropologi, kuten Searle väittää, vaan arkeologi nimeltään Roger Anyon. En tunne hänen tutkimuksiaan erityisen hyvin, olen vain lehteillyt muutamaa. Jo tuosta sitaatista tulee kuitenkin aivan riittävän selväksi, ettei hän väitä mitään sellaista, mitä Boghossian ja Searle väittävät hänen väittävän. (Pahoittelen lainausten lainausten lainaamisesta aiheutuvaa sekavuutta.)

Katsotaanpa tarkemmin: "[The Zuni's worldview is] just as valid as the archaeological viewpoint of what prehistory is about." Lainauksen viimeinen sana on paljonpuhuva. Anyon kirjoittaa ehkä epäselvästi, mutta ei hän sentään väitä, että Zunien myyttiä tulisi verrata länsimaisen tieteen selontekoon ikään kuin kumpikin olisi yritys vastata samaan kysymykseen. Hän puhuu siitä, mistä esihistoriassa on kyse ‒ esimerkiksi arkeologin näkökulmasta tai joidenkin zuni-intiaanien näkökulmasta. Arkeologit esittävät esihistoriaan liittyen tiettyjä kysymyksiä, zunit taas aivan toisia. Zuneja saattaa kiinnostaa esimerkiksi oman identiteettinsä ymmärtäminen. Selvennän asiaa suomalaiselle ymmärrettävällä esimerkillä.

Tiesittehän kaikki, ettei sauna ole lainkaan suomalainen keksintö. Itse asiassa Suomessa on saunoja lähinnä siksi, ettei kirkko ollut täällä syrjäseudulla tarpeeksi vahva onnistuakseen tuhoamaan noita paheen pesiä. Joitain satoja vuosia sitten Suomessa ei vielä ollut saunoja, vaikka esimerkiksi Keski-Euroopan suurissa kaupungeissa ne olivat yleisiä. Yleisten hikoiluhuoneiden idea oli tietysti lainattu roomalaisten kylpylöistä. Alpeilta löytyy edelleen vanhoja saunarakennuksia, joita käytetään varastoina; ne muistuttavat rakenteeltaan suuresti suomalaista saunaa. Niitä ei kuitenkaan ole käytetty saunoina satoihin vuosiin, koska kirkko kitki säädyttömän saunomisperinteen maista, joissa se siihen kykeni, kaupunkien yleiset saunat kun olivat juopottelun, prostituution ja kaikenlaisen irstaan elämän pesiä. Sauna itse asiassa kulkeutui Suomeen kahta reittiä; itäistä ja läntistä, eli Venäjältä ja Ruotsista. Koska itäinen sauna-arkkitehtuuri oli kehittynyt erityyppiseksi kuin läntinen, vähänkin vanhemmat itäsuomalaiset saunat eroavat länsisuomalaisista varsin selvästi: itäisessä saunassa penkinkaltaiset lauteet ovat kiukaan vierellä, läntisessä parvimaiset lauteet kiukaasta katsoen vastapäisellä seinällä. (Aiheesta voi lukea lisää Martti Vuorenjuuren erinomaisesta kirjasta Sauna kautta aikojen).

Mitä, ettekö ole valmiita tyystin hävittämään uskomusta saunasta jonain alkuperäisesti ja yhtenäisesti suomalaisena? Onko tuo uskomus niin olennainen osa suomalaista identiteettiä, että sitä on jossain muodossa puolustettava? No, ainakin Anyon olisi arvatenkin sitä mieltä, että alkuperäinen suomalainen sauna -myytin varjelu on täysin hyväksyttävää. Sillä pyritään saamaan aikaan jotain aivan erilaista kuin mihin Vuorenjuuri pyrki kirjallaan; suomalaisten yhteenkuuluvuudentunnetta rakentava käsitys saunasta suomalaisena keksintönä ei kilpaile historiallisen tutkimuksen kanssa. Kyseessä on täysin toisenlainen taju siitä, mistä saunan historiassa on kyse. (Eikä mikään estä esimerkiksi minua arvostamasta sekä Vuorenjuuren kirjaa että saunaa jonain hyvin vakaasti ja ikiaikaisesti suomalaisena.)

Palatkaamme siihen, mikä minua Searlen ja Boghossianin kirjoituksissa kummastuttaa: miten on mahdollista, että he ohittavat Wittgensteinin Frazer-kritiikin ikään kuin se ei liittyisi asiaan mitenkään? Sen minä tietysti ymmärrän, että he ohittavat Girardin, mutta Wittgensteinin ohittaminen tuntuu käsittämättömältä. Searle on oikeassa siinä, että Boghossianin kirja on ansiokas. Sen ansiot jäävät kuitenkin täysin piiloon liki jokaiselta siihen tarttuvalta etnografilta. Nykypäivän antropologi yksinkertaisesti ei oleta, että myytit olisivat "sekaannuksia", joihin ihmiset uskoisivat "typeryyttään" ‒ he näet eivät oleta, että myyteillä yritettäisiin vastata niihin kysymyksiin, joihin meidän tieteellisillä hypoteeseillamme ja teorioillamme yritetään vastata. Myyteillä tehdään jotain muuta, ja tutkijan tehtävä on selvitää mistä niissä kulloinkin on kyse. Niin kauan kuin Boghossianin ja Searlen kaltaisten filosofien keskusteiluissa ei tätä tajuta, näyttää tuo keskustelu etnografien silmissä vaatimukselta palata Frazerin aikoihin ‒ eli joko käsittämättömältä tai silkalta vähäjärkisyydeltä.

Kyborgikulttuurien ymmärtämisestä

2009-10-16T16:38:00.007+03:00

The limiting character of the concept of birth is obviously related to the points I have scetched regarding death and sex. On the one hand, my birth is no more an event in my life than is my death; and through my birth ethical limits are set for my life quite independently of my will: I am, from the outset, in specific relations to other people, from which obligations spring which can not be but ethically fundamental. [...]

I have tried to do no more, in these last brief remarks, than to focus attention in a certain direction. I have wanted to indicate that forms of these limiting concepts will necessarily be an important feature of any human society and that conceptions of good and evil in human life will necessarily be connected with such concepts. In any attempt to understand the life of another society, therefore, an investigation of the forms taken by such concepts ‒ their role in the life of the society ‒ must always take a central place and provide a basis on which understanding may be built.

Luin Peter Winchin klassikkoartikkelin "Understanding A Primitive Society". En tunne Winchiä tarpeeksi tietääkseni kuinka paljon hän oli sen kirjoittamisaikoina, 60-luvulla (tässä oli aiemmin virhe; korjasin), lukenut fenomenologeja. Enimmäkseen hän kuitenkin tuntuu siteeraamiini johtopäätöksiinsä päätyessään rakentavan Wittgenstein-luennalleen. Se on hupaisaa, sillä lukiessani en voinut olla ajattelematta Klaus Heldin 90-luvulla julkaisemaa artikkelia "Sky and Earth as Invariants of the Natural Life-world". Se pohjaa Husserlille ja Heideggerille, eikä Winchiä mainita. Kumpikin, sekä Winch että Held, puhuu niistä ihmisolentoa rajoittavista tekijöistä, joihin jokaisen kulttuurin tai elämänmuodon (Winch puhuu yhteiskunnista ja elämänmuodoista, Held taas kulttuureista) on tavalla tai toisella otettava kantaa.

Held painottaa erityisesti maan ja taivaan välistä eroa tällaisena inhimillisiä jäsennystapoja rajoittavana tekijänä: "Because the world as life-world pre-exists every free activity of the human being, it is for him something that is there from itself ‒ that means: the world does not owe its being to the doing of man. [...] Human beings are familiar with the polarity of sky and earth, because they find themselves corporeally between the two."

Winch puolestaan mainitsee tällaisina kaikkia elänmänmuotoja rajoittavina käsitteinä syntymän, sukupuolen (sex) ja kuoleman: "Adapting Wittgenstein's remark about death, I might say that my masculinity is not an experience in the world, but my way of experiencing the world."

Luin Winchiä, koska häntä nimitellään pahaksi relativistiksi ja minun täytyy tällä hetkellä perehtyä relativisteiksi nimiteltäviin ajattelijoihin. Olen lukenut myös tutkijoita, jotka tuntuvat olevan jonkinlaisia episteemisiä relativisteja käytännön tutkimustyössään (joskaan he eivät juurikaan muistuta filosofisissa kiistoissa hahmoteltuja olkiukkorelativisteja). Törmään jatkuvasti ajatukseen, että mahdollisuutemme ymmärtää vieraita kulttuureja perustuu sille, että kaiken merkittävänkin vaihtelun takana on jotain, joka yhdistää kaikkia ihmisiä.

Sitä jotain, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, on tietysti kuvattu monella tavalla. Held esimerkiksi saattaisi olla kovin harvasta asiasta samaa mieltä vaikkapa jonkun rajoja etsivän kognitiivisen kielitieteilijän kanssa. Yhteistä näille tavoille on kuitenkin se, että ne liittyvät ihmiseen ja ihmisen asemaan maailmassa, ihmisen asemaan rajallisena olentona.

Minun tekee nyt mieli leikitellä transhumanistisilla ajatuksilla. Riittää kun oletamme, että jossain vaiheessa maapallolla elää muiden olioiden seassa myös erilaisia kyborgeja. Tähän mahdollisuuteen liittyviin eettisiin kysymyksiin on kiinnitetty paljon huomiota. Sen sijaan en ole varma paljonko on oikeastaan ajateltu sitä, että jos toisten ymmärtämisen takeena tosiaan ovat Winchin tai Heldin kuvaamien kaltaiset kaikkia ihmisiä rajoittavat asiat, eettisiä kysymyksiä kiperämmäksi palaksi voi nousta se, että kyborgikulttuureista tulee toisille (keille? meille?) paljon käsittämättömämpiä kuin mikään nykyinen inhimillinen elämänmuoto voi mitenkään olla. (Olisinpa näkemässä tuollaisen tulevaisuuden etnografista tutkimusta.)

Pitää lupauksena/lupauksensa

2009-09-28T20:49:00.012+03:00

Similarly 'There is a bull in the field' may or may not be a warning, for I might just be describing the scenery and 'I shall be there' may or may not be a promise. Here we have primitive as distinct from explicit performatives; and there may be nothing in the circumstances by which we can decide whether or not the utterance is performative at all. Anyway, in a given situation it can be open to me to take it as either one or the other. It was a performative formula ‒ perhaps ‒ but the procedure in question was not sufficiently explicitly invoked. Perhaps I did not take it as an order or was not anyway bound to take it as an order. The person did not take it as a promise: i.e. in particular circumstance he did not accept the procedure, on the ground that the ritual was incompletely carried out by the original speaker.

J. L. Austin käyttää kirjassaan How to Do Things with Words monta kertaa esimerkkinä lupaamista. Hän haluaa keskittyä sellaisiin tilanteisiin, joissa jonkin asian sanominen on kyseisen asian tekemistä. Esimerkiksi sanoessaan "minä lupaan" sanoja lupaa (paitsi poikkeustapauksissa kuten näyttämöllä). Luen kirjaa paraikaa erään ystäväni kanssa ‒ hänellä ei ärsyttävää kyllä edelleenkään ole blogia ‒ ja kuten hän viimeksi siitä puhuessamme huomautti, Austinin rajaus tuntuu usein kiusalliselta. Minusta näyttää onneksi siltä, että rajauksesta vielä päästään ennen kirjan loppua, mutta aluksi hän tuntuu kovin pitkään keskittyvän hiusten halkomiseen samalla kun tarjolla olisi mahdollisuus puhua paljon laajemmin siitä, mitä kaikkea me teemme sanavalinnoillamme ja puheellamme. Täytyy kai kuitenkin ajatella, että jo tämäkin oli omana aikanaan ja omassa ympäristössään huomattavaa huomion kiinnittämistä muuhunkin kuin propositioihin ja niiden totuusarvoihin.

En vastusta hiusten halkomista sinänsä enkä muutamaan yksityiskohtaan keskittymistä sinänsä. Kirjan perusoivallus on kuitenkin niin hieno (onhan kirja syystä klassikko), että välillä pitkitetty varovaisuus harmittaa. Myös väistämättä löyhiksi ja melko epätyydyttäviksi jäävät kategorisoinnit vähän harmittavat. Miksi keskittyä muutamaan yksityiskohtaan kun niistä ei edes voi sanoa mitään kovin selkeää? Epätyydyttävyys havainnollistuu hyvin Austinin itsensä käyttämän esimerkin, lupauksen, avulla.

Austin erottaa toisistaan lokutionaariset, illokutionaariset ja perlokutionaariset aktit:

We first distinguished a group of things we do in saying something, which together we summed up by saying we perform a locutionary act, which is roughly equivalent to uttering a certain sentence with a certain sense and reference, which again is roughly equivalent to 'meaning' in the traditional sense. Second, we said that we also perform illocutionary acts such as informing, ordering, warning, undertaking, &c, i.e. utterances which have a certain (conventional) force. Thirdly, we may also perform perlocutionary acts: what we bring about or achieve by saying something, such as convincing, persuading, deterring, and even, say, surprising or misleading. Here we have three, if not more, different senses or dimensions of the 'use of a sentence' or of 'the use of language' (and, of course, there are others also).

Sitaatin lopussa sulkeissa oleva huomautus on paljonpuhuva. Sitten Austin keskittyy mm. erottamaan toisistaan illokutionaarisia ja perlokutionaarisia akteja, eli esimerkiksi sitä, että A lupaa, siitä, että A:n toimien seurauksena B kuvittelee A:n luvanneen. Monissa tapauksissa tällainen ero on tosiaan hyvä tehdä: vaikka A esimerkiksi auttaisi B:tä montakin kertaa, ei B:llä ole syytä ottaa auttamista itsestäänselvyytenä mikäli A ei ole suoraan luvannut auttaa vastakin (ja jos on, voi sekin olla vaarallista). Austin toteaa, että kuultuaan mitä on sanottu tuomarin tulisi kyetä arvioimaan mitä lokutionaarisia ja illokutionaarisia akteja on suoritettu, mutta ei sitä, mitä perlokutionaarisia akteja saatu aikaan. Onko näin? Onko jotain luvattu vain niissä tapauksissa, joissa on selvästi käytetty lupausta merkitsevää sanamuotoa?

Politiikasta (tässä kapeasti ymmärrettynä) löytyisi tietysti herkullisia esimerkkejä siitä, kuinka tällaista tulkintaa lupaamisesta käytetään hyvinkin tietoisesti hyväksi. Mieleeni tulee kuitenkin vielä hieman vaikeammin määriteltävältä tuntuva havainnollistus eronteon ajoittaisesta vaikeudesta. Ajatellaan tilannetta, jossa A sanoo tekevänsä jotain, mitä B on pyytänyt. B jää odottamaan luottavaisena, sillä hän pitää A:ta tiukasti sanojensa takana pysyvänä henkilönä ja tulkitsee tämän lauseen "teen sen" lupaukseksi. A ei kuitenkaan koskaan tee pyydettyä asiaa. Lausetta "teen sen" ei kuitenkaan tarvitse pitää lupauksena; sen voi tulkita vaikkapa ennustukseksi ‒ joten B ei voi varmasti sanoa, että A rikkoi lupauksensa. Tämänkaltainen tilanne on politiikassa niin vanhastaan tuttu ilmiö ("jos Suomi devalvoi, minä eroan" oli äärimmäinen esimerkki), että pilanteosta huolimatta asiaan osataan suhtautua: likilupaamista voi pitää vaikkapa huolimattomuutena, suurenteluna, hölmöytenä tai tietoisena ihmisten manipulointina. Henkilökohtaisemmissa suhteissa asiaan on ainakin minusta ollut vaikeampi suhtautua. Päädyn kai siihen päätelmään, että jos joutuu jossain ystävyyssuhteessaan taajaan miettimään illokutionaaristen ja perlokutionaaristen aktien välisen eronteon vaikeutta, on suhteessa jotain pahasti vialla.

Klovnilla oli vaikeaa

2009-09-25T22:22:00.014+03:00

Klovnilla oli vaikeaa. Edellisenä iltana, tuntia ennen festivaalien alkua, taivas oli auennut. Asuntovaunusta kyhätyn lipunmyyntikojun mainosjulisteet lepattivat auton valoissa märkinä riepuina eikä ihmisiä tullut. Joten kun klovni aloitti seuraavan päivän ohjelman, katsojat olivat lähinnä muita sirkuslaisia ja festivaalipaikan vakiasujaimistoa. Tolppakin oli pystytetty vinoon, akrobatia ei onnistuisi. Varmemmaksi vakuudeksi vakiasukkaiden pikku poltergeistit, räyhähenget, villinä laumana kulkeneet monen ikäiset lapset rakastivat klovnia ‒ kuten lapset usein ‒ ja halusivat kaikki tämän seuraksi lavalle. Oli erityisen hauskaa lyödä klovnia takamukselle. Myös koirat ja hyvin pieni musta kissanpentu osallistuivat.

Olimme tulleet paikalle jo sadetta edeltäneenä päivänä, jolloin leirintäalueeksi varattu kenttä oli vielä kuiva. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta monen kokoiset ja väriset koirat vaeltelivat rähjäisten bussien ja asuntoautoiksi muutettujen pakettiautojen keskellä. Meidät majoitettiin pakettiautoon, jonka omistaja asui miehensä kanssa viereen parkkeeratussa isossa perävaunussa, se näytti aivan oikealta sirkuskaravaanin vaunulta. Pakettiautoa käytettiin ymmärtääkseni vain kun pariskunta esiintyi eri paikoissa. En missään vaiheessa oppinut avaamaan sen ovea. Sisälle oli rakennettu lavuaari, kaappeja, hyllyjä ja laveri, jolle piti ryömiä repaleisen harson suojaamasta pyöreälaitaisesta aukosta ja jolle patjamme mahtuivat kun ne pani vinoon. Yllä kattoluukkusta tulevaa valoa siivilöi samainen punainen harso. Lattialla oli mm. vaatemyttyjä, painava ruosteinen metallikehys sekä kiinnostavia sarjakuvia. Huomasin kaulahuivin olevan yölläkin tarpeen.

Varsinainen ohjelma alkoi siis seuraavana iltana; päätimme viettää päivän Toulousessa, jonne oli muutamankymmenen kilometrin matka. Ajoimme pikkukylien läpi ja luin karttaa, mikä oli jännittävää. Ensin aurinko paistoi, mutta sitten alkoi se sade, jolla kaikki säätiedotukset olivat koko viikon meitä uhanneet. Seisoimme pahimman ryöpyn ajan kaupassa; aurinko pilkahteli; kuvasin kadun pärskettä aina kun marketin automaattinen liukuovi avautui. Palasimme pimeälle, märälle ja autiolle juhlapaikalle; sirkusteltassa lainehti eikä generaattoria voinut käyttää, joten esitykset täytyi siirtää pienemmän kupolin alle. Ei mahtunut, oli improvisoitava, yleisökato masensi väkeä. Mutta monet esitykset olivat todella hienoja.

Villeinä kirmaavien lasten lisäksi tällä Fellinin elokuvasta materialisoituneella maatilalla jolkotteli tosiaan myös koiria. Söimme aamiaista jonkinlaisessa ladossa, jossa oli sisällä hieno vanha uuni ja gaudimaisia betonivalukoristeita, ja jonka toiseen päätyyn oli rakennettu lasiseinää monen kokoisista ja muotoisista ikkunanpuitteista. Ulkona oli vateja tiekaamista varten, muovituoleja, lankkupöytä ‒ ja koiria. Ilma-akrobatiaa ja lyhytelokuvia esitettiin kauempana katoksen alla; siellä tuuli kylmästi ja koirat kulkivat lavan poikki heittäen varjonsa valkokankaalle. Esitysten alkamisajankohtien ennustaminen ei ollut helppoa. Toisen päivän iltana ei enää satanut niin kovasti ja yleisö löysi paikalle; bändit jatkoivat kuulemma aamuviiteen. Ilmaiseksi ja itseorganisoituneesti paikalle ilmaantuneet esiintyjät olivat tutustuneet toisella puolella Eurooppaa ja juhlivat nyt sieltä tuttujen biisien tahtiin.

Olisin halunnut kuvata paikan omintakeista ja myös erittäin omatekoista arkkitehtuuria, mutta se oli pääsääntöisesti kuvaamattomissa. Asuntoautoista näyttävin taisi olla bussi, johon oli rakennettu kolmas kerros. Rakennukset olivat määrittelemättömän muotoisia ja niissä oli yllättäviä siipiä; gaudimaisia betonivaluja oli monessa paikassa. Asumuksista ainoa, jonka hämmentävyyden sai mahdutettua valokuvaan jokseenkin ymmärrettävästi, oli kuitenkin tämä talon ja laivan liitto.

Jälkeenpäin suihku tuntui mukavalta.

Kansallisvaltion vahvuus

2009-09-07T22:51:00.006+03:00

If, as a few of my colleagues have suggested, sending Yellowman's tapes back to his wife for destruction constitutes a kind of academic sacrilege, then it brings up the question of whether it would have been better to keep the tapes (against the wishes of my trusting Navajo family) and thereby commit personal and cultural sacrilege? This sounds more emotional than scholarly, but the dilemma brings up the issue of power and colonialism in fieldwork in a very direct and bothersome way. As a scholar with the best of intentions, as the person who had spent years amassing these interviews, I could have argued for keeping the tapes, explaining to the Yellowman family that they simply had no idea how useful the contents would be to generations of scholars to come. But no matter how sensible this approach might sound to us, it places academic interests over the very real concerns of the people I claim to understand (another kind of sacrilege, I think, considering the current positions on ethics subscribed to by folklorists and anthropologists).

Sitaatti on Barre Toelkenin erittäin kiinnostavasta artikkelista "The Yellowman Tapes". Siinä hän kertoo, kuinka hän keräsi yhdeltä informantilta, navajomieheltä nimeltään Hugh Yellowman, suuren määrän korvaamattoman hienoja tarinaäänitteitä. Sitten Yellowman kuoli. Keskusteltuaan lesken kanssa Toelken lähetti kaikki nauhat tälle ja tämä tuhosi ne. Muu olisi ollut navajojen uskomusten mukaan erinäisistä syistä hyvin vaarallista. Näin tutkittavien episteemiset käytännöt vaikuttavat tutkimuseettisiin ratkaisuihin.

En ole juuri kirjoitellut viime aikoina. Se johtuu sosiaalisen elämäni viimeaikaisesta hillittömyydestä. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa eräästä keskustelusta, joka alkoi eilen ja jatkui eri seurassa tänään. Laitoin eilen ruokaa napapiirin tuolta puolta kylään tulleelle maahiselle sekä lemmikilleni. Lemmikkini kysyi maahiselta, joka sattuu olemaan rajatutkija, mitä tämä tuumii kansallisvaltioiden nykytilasta; ovatko ne tosiaan heikentymässä sitä tahtia kuin yleisesti sanotaan? Katoavatko ne ennen pitkää? Maahinen vastasi ykskantaan, että eivät: Talouspolitiittisesti ne ovat ehkä heikentyneet, mutta ihmisten identiteetinrakennuksen näkökulmasta ne ovat tällä hetkellä vahvempia kuin koskaan.

Tänään lounaalla referoin tätä keskustelua Tommille, joka mieltyi vastaukseen: tämä on yksi niistä totuuksista, jotka hyväksyy heti kun ne kuulee, mutta joita ei sitä ennen arvele kenenkään rohkenevan sanoa ääneen. No, onhan se totta: Tommi osasi heti luetella lukuisia pikku ryhmiä jopa Euroopasta, jotka eivät vielä 50 vuotta sitten osanneet määritellä kansallisuuttaan, tai sitä, mihin (kansallis)valtioon he kuuluivat. Nykyään kansallisuus on se kysymys, joka sairaaloissa esitetään muistinsa menettäneille; sen he usein muistavat. Ja toisaalta, niin tietämättömiä kuin ihmiset todella monista poliittisista asioista ovatkin, kansallisuutensa he nykyään tietävät. Näin ei ole aina ollut.

Taputtamisesta

2009-08-28T15:57:00.005+03:00

Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.

Toisenlainen työ

2009-08-24T00:55:00.004+03:00

Sisareni kieppuu työkseen korkealla. Tällä kertaa muusikkokin hinattiin ilmaan. (Minä hieman pelkään korkeita paikkoja.)

Ystävällisyys ja dekonstruktion kritiikki

2009-08-21T14:12:00.010+03:00

Perhaps Foucault had written enough about what we say and do to other people. He had now become preoccupied with what we say and do to ourselves. Official or prevalent or private moral codes would be part of that story, but there is

another side to the moral prescriptions, which most of the time is not isolated as such but is, I think, very important: the kind of relationship you ought to have to yourself, rapport à soi, which I call ethics, and which determines how the individual is supposed to constitute himself as a moral subject of his own action. (pp.237‒8).

Where previous nominalists thought of the self as making up its own categories, Foucault did not imagine that there is any self, any ego, any I, writing to do that. Each human subject ‒ you, me ‒ is an artifact. Because of Foucault's almost doctrinaire loathing of most forms of repression, and his radical shape-up of stnading accounts of it, many readers would still think of him as believing that the human subject is created by forces of repression. That is too limited an outlook. In this interview, he says "we constitute ourselves as subjects acting on others" ‒ as agents, that is, not as victims.

Olen lueskellut Ian Hackingin Historical Ontologya; sitaatti on siitä, hauskasta pikku tekstistä "Self-Improvement". Se sai minut vihdoin kirjoittamaan aiheesta, jota olen pyöritellyt ajatuksissani pitkin tätä käsittämätöntä, säkenöivää kesää. Aloitan vaikeasti (eli ajatus on vielä selvästi kesken) ja etenen kohti hieman selkeämpää ja konkreettisempaa.

Ajatellaan, että minulla on tietynlainen suhde itseeni, ja sen varassa olen rakentanut ‒ en tietenkään mitenkään romanttisutopistisen "vapaasti", mutta silti riittävästi ollakseni rakentamastani vastuussa ‒ itseni tietynlaisena moraalisubjektina. Ei ole mitenkään sattumaa, että olen esimerkiksi päätynyt hyvin moderniin tapaan erottamaan politiikan ja moraalin jyrkästi toisistaan: Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia. Tämä eronteko on mahdollinen tietyssä historiallisessa tilanteessa; se on ollut yksi minulle avoinna olevista vaihtoehdoista, ja olen muovannut sillä itseäni.

Foucault tarkoittaa etiikalla tietynlaista suhdetta, joka minulla tulisi olla itseeni (se tietysti vaihtelee, millainen tuon suhteen kulloinkin oletetaan olevan). Mikäli ymmärrän Foucaultia oikein, se mitä hän kutsuu etiikaksi, on minun kohdallani tehnyt mahdolliseksi sen selvän eron, jonka teen politiikan ja etiikan/moraalin välillä (aivan, käytän siteeraamassani vanhassa kirjoituksessani sanaa "etiikka" eri tavoin kuin Foucault... joten koetan nyt tässä kirjoituksessa käyttää sanaa "moraali" "etiikan" sijasta silloin kun en puhu Foucaultin etiikasta). Samalla tuo suhde itseeni on tuottanut selvän eron siinä, mitä katson voivani edellyttää toisilta, ja mitä taas itseltäni.

Toisilta edellyttäminen tuntuu minusta aina hieman moraalittomalta (eli kuten aiemmin kirjoitin, politiikka on a-eettistä). Tästä on selvä kytkös siihen, että pyrin edellyttämään toisilta lähinnä negatiivisia tai passiivisia asioita: joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Positiivisiin, aktiivisiin tekoihin painostamiseen koen tarvitsevani melkoisen vankkoja perusteita. Kun painostan toisia, painostan heitä yleensä luopumaan jostain positiivisten vaatimusten rakennelmasta, jonka he kohdistavat toisiin. Esimerkiksi sopii aihe, jota olen taas pitkästä aikaa itse pohtinut paljon, ja josta Veloena suureksi ilokseni vastikään kirjoitti: yksiavioisuuden vaatimus. Painostan ihmisiä luopumaan moisesta vaatimuksesta ‒ toisiin kohdistettuna. Itseltään yksiavioisuutta saa tietysti vaatia jos siltä sattuu tuntumaan (minusta ei tunnu).

Tämä on oikeastaan kaikki jo aiemmin sanottua. Kirjoitin ihmissuhdenäkemyksistäni vankan poliittiseen sävyyn jo vuosia sitten. En ole edelleenkään olennaisesti eri mieltä silloisen itseni kanssa, mutta en enää ole tuohon kirjoitukseeni mitenkään varauksettoman tyytymätön, sillä se ei enää riitä minulle. Se on poliittinen, se on positiivisia normeja purkava, se julistaa vapautta tiettyjen vaatimusten ikeestä ‒ mutta se on täysin persoonaton, siinä ei rakenneta mitään; julistan vain sitä, mitä en tee, sitä mitä muut eivät voi pakottaa minua tekemään. Selvä, mainiota: mitä minä sitten teen?

Puhuin tästä vastikään erään valloittavan ihmisen kanssa. Kutsuin nykyistä ajattelutapaani leikkimielisesti dekonstruktion kritiikiksi: ihmissuhteen perustaminen sille, mitä kaikkia normeja ei tarvitse noudattaa, ei riitä. Avoimuus ja normien kyseenalaistaminen luovat tietysti tilaa hengittää, mikä minusta tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. En kaipaa valmiiden rakennelmien sokkeloa, vaan mielummin avoimempaa maastoa, johon rakentaa. Rakentaminen on silti olennaista, ja rakentamalla tuotetaan positiivista sisältöä. (Aivan, dekonstruktion kritiikki ei sekään ole vielä positiivisen sisällön rakentamista, vaan ainoastaan huomautus, ettei pelkkä purkaminen riitä vielä paljoonkaan.)

Tästähän seuraa positiivisia vaatimuksia? Niinhän siitä seuraa. Tykkään kohdistaa sellaisia itseeni: moraaliset vaatimukseni ovat minun asiani; en kohdista niitä muihin, mutta itseeni voin, eikä niiden tarvitse perustua sillle, mitä kaikkea muut eivät voi vaatia minulta, vaan ne muodostavat oman alueensa. Itseäni koskeva moraali on enemmän kuin se, mihin katson voivani painostaa toisia; voin vaatia itseltäni aivan erityyppisiä asioita kuin toisilta.

Sekään ei vielä riitä, että voin vaatia itseltäni sitä sun tätä. Se ei riitä, koska vaadin itseltäni muun muassa kykyä keskustella ja rakentaa yhdessä läheisteni kanssa. Ja tässä selvärajainen järjestelmäni sumenee, sillä toisaalta en halua erityisemmin poliittisesti painostaa läheisiäni, enkä toisaalta usko, että voin esittää heille moraalisia vaatimuksia, ja silti keskustelusta aivan ilmiselvästi syntyy jotain positiivista. Tuntuu siltä, että tämän syntymisen ja rakentumisen dynaamisuus ja ei-ehdottomuus, sekä jaettu halumme asettua alttiiksi, mahdollistavat moraalin ja politiikan välisen jaottelun siirtämisen väliaikaisesti syrjään. Läheisessä ihmissuhteessa se ei ole jatkuvasti olennainen ‒ tai vielä paremmin: haluan juuri nyt ja juuri tässä sysätä tuon eron syrjään ja rakentaa yhdessä jotain alati muuttuvaa. (Voisin luetella asioita, joita viime aikoina on tullut rakennettua ja yksilöidä kenen kanssa, mutta anteeksi epäkonkreettisuuteni, en halua nyt tehdä niin. Se on tavallaan sääli, sillä näin tämäkin kirjoitus jää luurangoksi.)

Moraalini, se mitä vaadin itseltäni, on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana. Olen keskittynyt asiaan, jota nimitän ystävällisyysprojektiksi: haluan oppia herkemmäksi havaitsemaan sekä toisten reaktioita, pelkoja ja toiveita, että omiani. Tämä edellyttää paljon enemmän ja aivan erilaisia positiivisia vaatimuksia itselleni kuin mihin olin aiemmin tottunut. Minulle ei enää riitä se toteamus, etten ole toisten pettymyksistä vastuussa. Aivan, voi olla etten olekaan, mutta se ei ole syy antaa herkkyyden herpaantua. Seuraukset ovat olleet hienoja.

Mökillä IV: Sivutuotteista

2009-08-13T19:24:00.002+03:00

Taiteilijan tie kohti taiteilijuuden vaatimia elämän valintoja ei kuitenkaan kulje aina vapaaehtoisesti tai iloisten sattumien kautta. Kaikki eivät valitse taiteilijuutta monien mahdollisten ja kiintoisien elämänurien joukosta, vaan taiteilijuus voi olla joillekin eräänlainen hengissäsäilymiskamppailun sivutuote.

[...] Kirjailija Petri Tamminen on kirjoittanut häpeän kahlitsemista miehistä. Kun toimittaja Nadja Nowak kysyi häneltä radio-ohjelmassaan, mitä häpeä on, vastasi kirjailija kiusaantuneen tauon jälkeen yllättävästi: "Se on paha silmä. Paha silmä näkee kaikki yritykset nousta häpeästä." Hänen mukaansa ujous ja häpeä ovat samaa alkuperää. "Häpeää kokevalle se on perusasia, jonka yli ei mikään käy. Se on vahvin kaikista. Kaikki tekevät virhearvion ja aliarvioivat sen vaikutusta."

Löysin mökin pöydältä Veli Ganön ystävästään kuvaaman ja kirjoittaman teoksen Veijo Rönkkösen todellinen elämä / The Real Life of Veijo Rönkkönen. Kaksikielinen, hyvin kaunis kirja kertoo miehestä Parikkalan kunnan tätä nykyä tärkeimmän matkailunähtävyyden taustalla. Jokin minussa pitää Rönkkösen patsaspuistoa sentään uljaampana tuotteena kuin tänne verkkoseuduille pystytettyjä yksinäisyyden ja häpeän kirvoittamia tekstimonumentteja. Toisaalta verkossa vanhempiensa syrjäistä kotitaloa asuttamaan jäänyt erakkokin pääsee nykyään tunnustelemaan mitä kauempana lie, mikäli vain teksti on riittävän tuttu väline.

Minulla on ystävä, jonka kanssa on ollut puhe Suomeen tarttumisesta turistin otteella. Ehkä suuntaamme Parikkalaan?

Mökillä III: Kummituksista

2009-08-13T19:14:00.004+03:00

Spirits and ghosts are also the objects of paranormal investigation and a topic of thrilling memoirs (see Taylor 2001, Ramsland 2002). Authors of such esoteric literature tend to ignore the generic context of spirits in folklore and instead locate them in a speciﬁc textual space, somewhat analogous to scientiﬁc discourse that tries to verify their existence. References to reliable witnesses and other veriﬁable speciﬁcs of the stories are added to convince skeptical readers that spirits are real. Experiments, photography, and other tools of scientiﬁc data-collecting are combined with the numbers and other fact-producing devices of positivistic methodology in order to convince those who still doubt and to provide a forum of belief and disbelief about the supernatural. Esoteric literature engages in a discussion of the pros and cons of the reality of the supernatural world, similar to the discussion Linda Dégh has noted in oral legends (1996). Esoteric literature is thus a blend of folkloric and scholarly genres created to please readers eager to believe in the supernatural in a rational and scientiﬁcally dominated world.

Kirjoitin vastikään eräästä genrestä, johon suhtaudun kai turhanpäiväisen vaikeasti. (Tätä kirjoitusta on vaikea ymmärtää jos ei lue ensin tuota aikaisempaani.) Sitten luin Virossa pidettyä seminaaria varten Ülo Valkin artikkelin "Ghostly Possession and Real Estate: The Dead in Contemporary Estonian Folklore" ja tajusin, että folkloristeilla on tietysti mitä mainioimpia työkaluja tuon genren tutkailuun. Valkin ote tarjoaa minulle melko oikean annoksen etäisyyttä, sellaisen, jonka avulla voin tarkastella sekä genren ominaispiirteitä ja funktioita että yksittäistapausten ansioita. Ainakin nyt tuota genreä tuntuu olevan helpompi lähestyä folkloristin näkökulmasta kuin kirjallisuustieteilijän, saatika sitten vain tavallisen lukijan.

Kuten Valk sanoo, esoteerinen kirjallisuus sekoittaa hyvin usein (vaikkakaan ei aina) yhteen kahta genreä: perinteistä uskomuskerrontaa ja oppinutta kerrontaa. Kummitusten olemassaoloa (tai salaliittoteoriaa tms.) todistellaan tieteellisiltä tai ainakin oppineilta vaikuttavilla selonteoilla, joissa on kuitenkin yllättäviä, kansanuskomusten selitystarinoista lainattuja piirteitä. Toisin sanoen genre yhdistää kahta keskenään yhteensopimatonta argumentaation tapaa. Yhteensopimatonta, koska monet kansanomaisessa kerronnassa hyväksytyt päättelyketjut on suljettu oppineesta kerronnasta pois pätemättöminä. Esoteerisessa kirjallisuudessa tämä huolellinen lajittelu hävitetään, kahteen erilaiseen episteemiseen käytäntöön kuuluvat argumentaation tavat sulautetaan yhteen ja lopputulosta väitetään uskomisen väärtiksi, mikä ainakin minusta tuntuu spontaanisti karmivalta.

Kuvittelin, että pitkään jatkunut kammonsekainen kiinnostukseni tätä genreä kohtaan ‒ nimetään se nyt sitten Valkia seuraten vaikka esoteeriseksi kirjallisuudeksi ‒ olisi samantyyppinen oikku kuin kiinnostukseni goottilaiseen romantiikkaan. Sitä se ei kuitenkaan tunnukaan olevan. Täältähän minä löydän runsain mitoin jotain jossain määrin sen esimerkin kaltaista, mitä aiemmin turhaan hain: tutkimusta, jossa yhdistetään yhteensopimattomia episteemisiä käytäntöjä. Pohdittavaksi jää se, ettei yhdistelyssä useinkaan käytetä ihmistieteissä yleisiä selittämisen ja kertomisen tapoja, vaan kummitusjuttuihin ympätään nimen omaan luonnontieteistä lainattua.

Mökillä II: Perhosista

2009-08-13T18:39:00.009+03:00

Aurinkoa on riittänyt, ja paisteessa lentelee perhosia. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen nähnyt jotain hyvin kummallista: erään aivan tavalliselta näyttävän koivun kyljestä on tullut perhosten kohtaamispaikka. Koska täällä ei ole verkkoyhteyttä, kaivoin hyllystä isoisäni vanhan hakuteoksen, Uunio Saalaksen Hyönteisiä värikuvina vuodelta 1953. Se toimi hyvin, tunnistin valkealla rungolla paistatelleet perhoset.

Suruperhosia eli suruvaippoja (Vanéssa antíopa) oli enimmillään viisi. Saalaksen mukaan: "Se lentelee metsäniityillä, puutarhoissa ym. elo- ja syyskuussa sekä, talvehdittuaan aikuisena, jälleen touko‒kesäkuussa. Se on Etelä- ja Keski-Suomessa varsin yleinen ja levinnyt Lappiin saakka."

Liuskaperhosia eli viinimarjaperhosia (Polygónia [Vanéssa] c-album) oli useita. Saalas kertoo niistä muun muassa seuraavaa: "Tämä punakeltainen, mustatäpläinen päiväperhonen, jonka siivet ovat erikoisen mutkalaitaiset, on saanut tieteellisen lajinimensä siitä, että sen takasiipien alapinnassa on pieni valkoinen C:n muotoinen täplä."

Amiraalejakin (Pyraméis atalánta) oli monta. Saalas sanoo siitä näin: "Perhonen lentelee elo‒syyskuussa ja on yleensä verraten harvinainen, mutta on toisina vuosina esiintynyt hyvin runsaslukuisena. Lienee 'siirtoluontoinen' laji, joka vuosittain vaeltelee maahamme eteläisemmiltä seuduilta."

Yleisyys- ja harvinaisuusarviot ovat tietysti voineet muuttua puolessa vuosisadassa. Saalas ei myöskään sanonut mitään siitä, mikä mahtoi houkutella siivekkäät koivun valkealle tuohelle. Jäin kaipaamaan verkkoyhteyttä.

Palasin siis asiaa kotiin palattuani. Edeltävä on kirjoitettu mökillä pari päivää ennen julkaisemista, jatko päiväyksen mukaan.

Jännittävää, yleisyysarviot ovat pysyneet melko lailla ennallaan, mutta perhosten latinankieliset nimet näkyvät muuttuneen. Suruvaippa on Nymphalis antiopa ja amiraali taas Vanessa atalanta; vain liuska- eli viinimarja- eli herukkaperhonen on edelleen Polygonia c-album. Ne ovat kaikki täpläperhosia, ja kaikista niistä löytyy paljon kuvia koivunrungoilla. Vaan miksi ne siinä viihtyvät ‒ sitä ei kerrota.

Mökillä I: Saituruudesta

2009-08-13T18:35:00.003+03:00

Luo pesän ryöstetyn kun saiturimme palaa,
hän itkee, vaikeroi ja voihkii, onneton,
hän raastaa tukkaansa ja suunniltaan on aivan.
Mies muuan ohi käy ja kysyy syytä vaivan.
"Mun aarteeni, se viety on!" ‒
"Vai aarteesi on viety! Mistä?" ‒
"Tuon kiven vierestä." ‒ "Mut sepä merkillistä!
Sotaako peljäten näin kauas toit sen pois?
Ois ollut viisaampaa sun huoneesees se jättää
kuin tänne tuoda, maahan mättää;
niin aina helposti siit' ottaa voinut ois." ‒
"Voi taivas! Ainako? Ken vaihtais rahaa roskaan?
Ken heittäis menemään sen minkä vaivoin sai?
En siihen kajonnut ma koskaan."
Mut vieras tiedustaa: "No, kysyä saan kai,
noin miksi vuodatat siis tuskan kyyneleitä?
Kun koskaan kajonnut et tuohon aarteeseen,
tilalle kuoppaan kivi heitä:
se korvaa sulle kadonneen."

Ukkonen murahtelee etäämpänä. Lähdin sisareni kanssa mökille muutamaksi päiväksi, istun nyt verannalla verkkoyhteydettä ja katson hiiskumattomia puita. Kohta tulee tuulenviri ja minun on irrotettava koneeni virtajohto; eiköhän tuo jyrinä näet tule päällemme asti.

Löysin juhannuksena Mäntyharjun torin kirjakojusta La Fontainen Tarinoita Yrjö Jylhän suomentamina, painos (ensi-) on vuodelta 1935. En voi käsittää kuinka kukaan kykenee kääntämään tällaisen määrän mitallisia satuja näin, saatan vain ihailla jylhää työtä. Esimerkiksi käy tarinan "Karhu ja kaksi kumppanusta" lopetus: "Se sanoi mulle, että jahka / on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka." Jahka. Voi luoja. Tällainen kääntäminen vaatii mieltä, joka toimii oivallusautomaattina.

Siteeraan yllä tarinan "Aarteensa kadottanut saituri" lopun. Puhuin siitä juuri sisareni kanssa, ja kiinnitimme siinä sattumoisin huomiota aivan eri asioihin; kumpikin sellaiseen, jota olemme tahoillamme viime aikoina miettineet. Maanmatkaajasisareni mietti omaisuuden haalimisen ja sen puolesta pelkäämisen tyhjänpäiväisyyttä; hänen tavaransa ovat levällään eri puolilla Eurooppaa ja tarpeelliselta alkaa näyttää vain se, minkä pystyy kantamaan rinkassa mukanaan. Minä taas aloin ajatella käyttämättä jättämisen turhuutta.

Olen tuntenut tätejä, joilla on ollut komeron kätköissä se hienompi kahvikalusto. Sitä ei käytetty, kahvi juotiin joko kolhuisista mukeista (kun oltiin yksin) tai arkikupeista (kun tuli tuttuja kylään). En tiedä mitä tilanteita varten hienompaa kalustoa säästeltiin, mutta sitä tilannetta ei tuntunut koskaan tulevan. Arkikalusto riitti aina. Pidin ajatuskuviota vihoviimeisenä.

Hienomman kahvikaluston panttaaminen (eli piittaamattomuus arjen kaunistamisesta) on kuitenkin pientä verrattuna kaikkeen siihen käyttämättä jättämiseen, mihin ihminen kykenee. Olen miettinyt viime päivinä paljon mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, niiden katoamista ja uudelleen avautumisen vaikeutta. Jokin mahdollisuus voi olla olemassa vuosiakin potentiana, niin että se alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä ‒ jolloin sen ei-esineellisen laadun huomaa vasta kun se katoaa. Apeinta on kun näin käy ihmisten välillä. Kirjoitin vuosia sitten sadun, jossa kahden satuolennon kotien välistä polkua käytti pitkään heistä vain toinen, kunnes yksipuolisuus alkoi kismittää häntä liiaksi. Sepitin silloin onnellisen lopun; opettavaisen selityksen sille, mikä näytti arvostuksen puutteelta. Realistisempi satu olisi loppunut polun ruohottumiseen muiden polkujen avartuessa kahteen suuntaan kulkevien jalkaparien voimasta.

Leelo leelo

2009-08-08T12:22:00.004+03:00

Olin viikon Virossa kuuntelemassa folkloristeja, joita tuli useista maista; puhuin vähän itsekin. Enpä ole aiemmin ollut seminaarissa, johon olisi sisältynyt kenttätyömatka. Nyt olen kuitenkin viettänyt päivän Setumaan kuningaskunnassa, joka itsenäistyy kerran vuodessa yhden päivän ajaksi. (Setukaisten kieli on yllättävän ymmärrettävää.) Päivän ohjelmaan kuului mm. kisa siitä, kuka paikallisista on valmistanut parasta kotipolttoista. Tutkijan elämässä on valoisat hetkensä.

Minulla on parikin eufemiatusta kirjoittamista vaille valmiina, erityisesti haluaisin kirjoittaa folkloristishenkistä jatkoa edelliseeni, mutta näyttää siltä, etten ehdi: muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Ilo on otettava irti nyt, talvikuukausina sitä on niin paljon vähemmän tarjolla.

(Videolla tyypillinen setukaisten leelokuoro. Leelo tarkoittaa laulua.)

Eräästä genrestä

2009-07-21T13:04:00.008+03:00

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Bloggaaminen kannattaa

2009-07-05T13:40:00.004+03:00

Muutin eilen. Jokaisessa lainalaatikossa oli pohjalla vähintään kolmanneslaatikollinen kirjoja; laatikoita oli 35. Lisäksi tietysti kaikenlaista epämääräistä nyssäkkää ja nyyttiä (mm. sateen varalta tuorekelmuun kääritty parin neliömetrin kokoinen Air France -mainosmaailmankartta metallikehyksissä) sekä huonekalut. Muuttoapunani oli kuusi ihmistä, joista jokaiseen olen tutustunut blogini ansiosta. Kantoivat urheasti.

Nyt katselen keittiöni ikkunasta kirkon valkeaa tiiliseinää ja vihreitä kuparikattoja – sekä kauempana kohoavaa vuoristorataa ja maailmanpyörää. Pieni tuulimylly pyörii vuoristoradan kupeessa vinhasti. Kirkon katot kiiltävät sateessa.

Objektiksi haluavan ongelmat

2009-06-30T10:01:00.004+03:00

The visions of romance were over. Catherine was completely awakened. Henry's address, short as it had been, had more thoroughly opened her eyes to the extravagance of her late fancies than all their several disappointments had done. Most grievously was she humbled. Most bitterly did she cry. It was not only with herself that she was sunk – but with Henry. Her folly, which now seemed even criminal, was all exposed to him, and he must despise her forever. The liberty which her imagination had dared to take with the character of his father – could he ever forgive it? The absurdity of her curiosity and her fears – could they ever be forgotten? She hated herself more than she could express.

Minulta kysyttiin vastikään kiinnostava kysymys: Eläytyvätkö rakkausromaaneja lukevat naiset tosiaan pikemminkin sankarin kuin sankarittaren ajatuksiin? Totesin jokseenkin miettimättä, että totta kai. Rakkausromaanin juonessahan on kyse siitä, että sankaritar on onnistunut eli haluttava ja rakastettava objekti, ja objektin onnistuneisuutta mitataan tietysti sillä, millaisen vaikutuksen hän tekee subjektiin, siis sankariin. Joten veikkaan useimpien lukijoiden olevan kiinnostuneita nimen omaan sankarin mielenliikkeistä.

Olen hieman rajoittunut: olen lukenut hyvin vähän vuoden 1900 jälkeen kirjoitettuja rakkausromaaneiksi kutsuttavia teoksia. Tunnen kuitenkin Jane Austenia ja Brontën sisaruksia varmasti riittävästi, ja olen tutustunut kai keskimääräistä laajemmin varhaisempaankin romanttiseen kirjallisuuteen, joskin vähemmän ranskalaiseen kuin britannialaiseen. Minusta on kiinnostavaa, että nykyään rakkausromaanigenren kulmakiviksi katsotut Austen ja Charlotte Brontë aloittivat molemmat kirjailijanuransa romanttisen kirjallisuuden kritiikillä.

Alun sitaatti on Northanger Abbeysta, joka on ensimmäinen Austenin valmiiksi saama romaani. Kirja kertoo hieman pöhköstä mutta hyväntahtoisesta tytöstä, joka on niin uppoutunut romanttisiin romaaneihin, että alkaa kuvitella ympärilleen goottilaiseen romantiikkaan kuuluvia jännittäviä tapauksia. Lopulta hän mokaa tämän seurauksena niin pahasti, että joutuu huomaamaan oman hölmöytensä, ja loppu on toki onnellinen. Aiemmissa novelleissaan ja kesken jääneissä romaanikäsikirjoituksissaan Austen ei ollut yhtä lempeä kirjojensa henkilöitä kohtaan; hänen varhaiset tuotoksensa ovatkin jokseenkin puhdasta satiiria. Esimerkiksi Lesley Castlen Margaret Lesley ilmoittaa kirjeessä ystävälleen näin: "We are handsome my dear Charlotte, very handsome and the greatest of our Perfections is, that we are entirely insensible of them ourselves."

Austen aloitti siis tekemällä pilkkaa sankarittariksi haluavista nuorista naisista. Myöhemmin hän kypsyi ja rauhoittui, ja kehittikin sitten muutamia todella oivaltavia tarinoita siitä, kuinka rakkauden ja halun objektiksi haluaminen ja sankarittaren kuitenkin tyypillisesti vankka ja järkevä subjektius voitaisiin sovittaa yhteen. Esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon tahtojen kamppailu ja Emman sankaritar, joka joutuu huomaaman sankarin (suorastaan häiritsevissä määrin) itseään ylemmäksi niin älyltään kuin moraaliltaankin, ovat niin hersyviä, etten lainkaan ihmettele filmatisointien loputonta määrää.

Objektiksi haluaminen on ristiriitaista, sillä se on aina jossain määrin alistuvaa. Austen tekee varhaisessa tuotannossaan rankasti pilaa sellaisista nuorista tytöistä, joita ei todellakaan voi kutsua vastuullisiksi subjekteiksi, ja jotka esittävät aikansa muodin mukaista ihastuttavaa obejktia. Pääteoksissaan hän taas käsittelee sitä, kuinka moraaliltaan vankka, henkisesti riippumaton subjekti kohtaa halunsa tulla riippuvaiseksi, olla onnistunut objekti. ("Moraalisuus" on nykyään degeneroitunut tarkoittamaan tällaisissa yhteyksissä lähinnä seksuaalista pidättäytymistä, mutta tässä moraalilla viitataan paljon laajemmin ymmärrettyyn itse hyväksyttyjen eettisten normien suoraselkäiseen seuraamiseen.)

Charlotte Brontëkin aloitti romanttisen kirjallisuuden kritiikillä, ja hänenkin esikoisteoksensa, Professori, on täynnä viiltävän julmasti kuvattuja typeriä tyttöjä. Kirjaa ei yrityksistä huolimatta julkaistu hänen elinaikanaan, ja myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa Brontë selittää mikä siinä oli kustantajien mielestä vikana:

I said to myself that my hero should work his way through life as I had seen real living men work theirs – that he should never get a shilling he had not earned – that no sudden turns should lift him in a moment to wealth and high station; that whatever small competency he might gain, should be won by the sweat of his brow; that, before he could find so much as an arbour to sit down in, he should master at least half the ascent of "the Hill of Difficulty;" that he should not even marry a beautiful girl or a lady of rank. As Adam's son he should share Adam's doom, and drain throughout life a mixed and moderate cup of enjoyment.

In the sequel, however, I find that publishers in general scarcely approved of this system, but would have liked something more imaginative and poetical – something more consonant with a highly wrought fancy, with a taste for pathos, with sentiments more tender, elevated, unworldly. Indeed, until an author has tried to dispose of a manuscript of this kind, he can never know what stores of romance and sensibility lie hidden in breasts he would not have suspected of casketing such treasures. Men in business are usually thought to prefer the real; on trial the idea will be often found fallacious: a passionate preference for the wild, wonderful, and thrilling – the strange, startling, and harrowing – agitates divers souls that show a calm and sober surface.

Professori on kyllä pääteoksia proosallisempi ja myös kömpelömpi, mutta erityisen kiinnostavaa siinä on mielestäni ehkä juuri tuon kömpelöyden vuoksi korostuva valta-asetelma päähenkilöparin suhteessa. Kun juonessa ei ole muita huiman romanttisia elementtejä, se tulee erityisen selvästi esille. Luopuessaan riippumattomasta asemastaan ja muuttuessaan subjektin halun kohteeksi kirjan sankaritar alistuu kiusallisen täydellisesti. Subjektiudesta luopuminen edellyttää hänen kokevan sankarisubjektin moraalisesti niin vankaksi, että hän uskaltaa päästää tämän itselleen auktoriteetiksi. Objektiksi taipuessaanhan sankaritar selvästi menettää jotain asemastaan itsenäisenä moraalisena toimijana. Tässä kirjassa näin käy todella: sankaritar on täysin sankarin ohjattavissa, ja siksi sankarin täytyy olla moraaliltaan luja, hallitsemaan kelpaava. (Itse asiassa lukijalle jää hieman kyseenalaiseksi onko niin; Brontë tekee sankaristaan välillä melko roisia pilaa.)

Objektiksi haluamisen ja moraalisen, vastuullisen subjektiuden välinen ristiriita riivasi Brontëa läpi hänen tuotantonsa. Shirleystä olen kirjoittanut jo aiemmin, mutta täytyyhän se pääteoskin mainita. Kotiopettajattaren romaani on aivan yksinkertaisesti tarina siitä, että kummastakaan ei voi luopua: sankaritar ei voi luopua subjektiudestaan kokonaan, sillä se merkitsisi luopumista moraalisesta toimijuudesta, vastuullisesta aikuisuudesta. Subjektiudesta ei voi luopua, vaikka palkkiona olisi täydellinen objektin asema todella huumaavan subjektin edessä. Mutta toisaalta pelkkä subjektiuskaan ei kelpaa: eettisesti moitteeton asema, jossa halu objektiksi olisi tukahdutettava viimeistä piirtoa myöten – sekin on mahdoton. Sankarittaren pitää saada olla sekä että.

Tunnen itseni vanhaksi

2009-06-23T23:54:00.004+03:00

Blogosfäärissä filosofin kirjoitus väännetään rationaalisilta raiteiltaan. Teksti irrotetaan kelluvaksi sommitelmaksi, jonka merkitys muuttuu sen mukaan, mihin suhteisiin se astuu. ”Blogosfäärissä sitä huomaa, että järkevä ihminen on eräänlainen transsendentaalinen illuusio tai fetissi, jonka ovat synnyttäneet hiljaisten kirjojen tai artikkelien kanssa aikaansa viettävät ihmiset.” Bryantin mukaan filosofinen bloggaaminen esittää vaatimuksen ajatella uudestaan merkityksen, tekstin ja järjen käsitteitä. Blogit kyseenalaistavat itse ajattelun esittämällä sille uuden, suhteellisemman ja intensiivisemmän mallin.

Pontus Purokuru kirjoittaa uusimmassa niin&näinissä filosofisista blogeista, ja teksti näkyy olevan luettavissa tuollakin. Vai pitäisi tässä olla "vastakulttuurin anarkkinen aamurusko"? Pontus, blogithan ovat jo establishmenttia. Bryantin huomio on kuitenkin hauska: lukijat ymmärtävät jatkuvasti väärin, ja blogatessaan sen saa tuta karvaasti (tai joskus hilpeästikin) ja ennen kaikkea nopeasti. Ehkä demokratisoituneen julkaisemisen vaikutus julkaistavien tekstien sisältöön syntyykin tuosta karvastelusta?

Blogilistalta löytyy muuten tällä hetkellä 253 blogia avainsanalla "filosofia". Tämä blogi näkyy olevan niistä toiseksiluetuin. (Minkä vuoksi tätä luetaan? Se ei ole koskaan oikein valjennut minulle. En toki valita; kiitän.) Luetuin taas on blogi nimeltään 100 naista. En ole enää aikoihin itse käyttänyt koko Blogilistaa. Löytyyköhän verkosta muuten montakin filosofitwitteröijää? Luultavasti en kuitenkaan jaksaisi seurata, olen jumahtanut blogeihin.

Metafyysinen angsti ja vastuukysymyksiä

2009-06-14T12:15:00.007+03:00

‒ Jos olemattomuudellakaan ei ole mitään merkitystä, miksi sitten valitset sen? Ja voitko sitä paitsi olla varma siitä, että jos tapat itsesi, todella kuolet?
Hän näytti hämmästyvän.
‒ Totta kai, hengiltä pääsemiseen on lukemattomia varmoja keinoja. Luuletteko minua tyhmyriksi tai pelkuriksi?
‒ Sanotaanko näin (olin saanut tartunnan hänen kielenkäytöstään): voit olla jompikumpi tai kumpaakin tai hyvin rohkea ja viisas mies. Kysyn vain, oletko varma siitä, että se mikä sinua odottaa on olemattomuus? Luulet tappavasi itsesi, mutta entä jos käykin niin, että juuri sinä ja vain sinä jäät jäljelle? Entä jos sinä et katoakaan, vain maailma katoaa. Jos tietäisit, ettei loppu ole sinun loppusi, pysyisitkö yhä päätöksessäsi?
Hän suuttui: ‒ Minusta on sopimatonta, että te, joka nimitätte itseänne filosofiksi, esitätte noin naurettavia kysymyksiä!
‒ Millä lailla naurettavia?
‒ Sanotaanko näin: Jokainen ajatteleva ja rohkea ihminen ymmärtää, että aivojen kuollessa hänen tietoisuutensa katoaa. Koko tietoisuus on pelkkä satu. Ihmisen minuus on vain hänen ruumiinsa eri toimintojen ja elimien funktio. Ei ole mitään minää, joka voisi jatkaa ruumiin kuoltua. Sitä paitsi sana "henkilö" on hyvin harhaanjohtava.
‒ Millä lailla se on harhaanjohtava?
‒ Koska ei ihmisellä ole mitään sellaista kuin henki. Aivot ovat kaikki mitä ihmisellä on. Puolitoista kiloa hyytelöä, mutta minkälaista! Hermosoluja on kymmenen potenssiin yksitoista, voitteko kuvitella? Hermosoluhaarakkeita on kilometrien verran yhtä ainoaa kuutiomillimetriä kohden ja entä sitten prosessointikapasiteetti!
Vihainen nuori mies ei antanut minulle suunvuoroa vaan jatkoi neurologian luentoaan niin pitkään, että uni alkoi painaa ja voitti minut pian.

Luin vastikään Leena Krohnin Valeikkunan, kiitos Kasassa olleen kovin houkuttelevan vinkin. Eilen taas päädyin eräissä juhlissa juttelemaan metafyysisistä angsteista. Epäilen, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista. Keskustelussa minulle kuitenkin paljastui, että metafyysinen angsti voi iskeä täysin yllättäen ja selvästikin missä iässä hyvänsä. Ajatus on lievästi huolestuttava, sillä en lainkaan haluaisi sellaista.

Mitäkö tarkoitan metafyysisellä angstilla? Sitaatin nuorella miehellä on sellainen. Angstin ei tietenkään tarvitse johtaa itsemurha-ajatuksiin eikä juuri tuohon minuuden selitykseen, mutta olennaista on tarve saada selityksiä, tarve saada tietää miten asiat todella ovat ja miten todellisuus on rakentunut. Tarve ymmärtää kokonaisuus virheettömästi. Tällainen tarve näyttäisi olevan vahva, henkilökohtainen, eettinen pakko. Siihen näet sisältyy lähes järjestään tarve oikeuttaa yhtä aikaa sekä oma olemassaolo että etiikka. Se on perustan hakemista ja ahdistusta kun löytyminen näyttää niin toivottomalta. Suhtauduin moiseen aiemmin lähinnä kummastellen ja hieman huvittuneenakin, mutta se oli luultavasti virhe. Edelleenkään en yhtään halua itselleni metafyysistä angstia, se vaikuttaa piinalliselta ‒ enkä toisaalta suoraan sanoakseni osaa kuvitella, että ihan oikeasti joutuisin sellaisen valtaan ‒ mutta minun on luultavasti opeteltava ottamaan se toisilla vakavammin.

Tunnen lukuisia hyvinkin älykkäitä ihmisiä, joita metafyysinen angsti näyttäisi riivaavan (ja tämä havainto yhtä aikaa sekä vieraannuttaa minua heistä että saa minut uteliaaksi). Isoisääni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, se kalvoi hänen kirjoistaan päätellen hurjalla voimalla. Olen nähnyt muutamankin tapauksen, jossa metafyyisinen angsti on suorastaan dostojevskimaiseen tapaan saattanut ihmisiä raiteiltaan; se ei vain nykyään Suomessa saa uskonnollisia sävyjä, vaan johtaa usein pikemminkin samankaltaisiin keloihin kuin Krohnin kuvaamalla nuorella miehellä, joten sitä ei ehkä tule samastaneeksi Dostojevskin henkilöiden hengellisiin tuskatiloihin, vaikka taidan olla sitä mieltä, että pitäisi.

(Sivuhuomautus: merkittävä osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että filosofian tulisi palvella ihmisiä kun metafyysinen angsti iskee ‒ sen tulisi tarjota vastaus. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.)

Puhun otsikossani vastuukysymyksistä. Olisin voinut puhua myös eettisistä kysymyksistä. Minulla on niitä kaksi; toista olen miettinyt jo hyvän aikaa, toinen on tuoreempi. Ensimmäinen ei koske minua kuin välillisesti, vaikka syyn tähän etäisyyteen taisin tajuta vasta tänään, toinen taas koskee sen esittäessäni pelkästään minua. Ensimmäinen kysymys on poliittisluontoinen: pitäisikö minun haluta panna toisia vastuuseen? Toinen taas on henkilökohtainen ja eettinen: pitäisikö minun ottaa ‒ edes joskus ‒ tietty vastuu kannettavakseni?

Ensinnäkin, onko metafyysinen angsti tarttuvaa? Onko sen valtaan heittäytyvä vaarassa saada houkuteltua joku toinenkin riivatuksi? Ja jos on, niin pitäisikö tätä pitää pahana? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo pitkään pyörittelemiini ajatuksiin fanituksen kauhistuttavuudesta ja siihen, että kirjoittajan sanoja saatetaan käyttää mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, epämiellyttävilläkin. Kuvitellaan tilanne: kirjoittaja on vimmaisan metafyysisen angstin vallassa ja hakee raivoisalla intensiteetillä vastausta. Hän kirjoittaa hyvin. Hänen omakin mielenterveytensä saattaa olla tässä työssä lujilla, todellinen heittäytyminen angstin valtaan näyttää usein johtavan siihen. Sitten tulee lukija. Kirjoittajan tapa hakea vastausta ravistelee lukijaa ja hän kokee kuin uskonnollisen herätyksen. Valitettavasti herätys saattaa hänet selvästi kirjoittajaa pahemmin raiteiltaan: kirjoittajan totuuden hakemisesta tulee lukijalle uskonnollinen totuus ‒ muiden silmissä näyttää siltä, että lukijan todellisuudentaju horjuu. Eikös olekin dostojevskilaista? Mutta tämä on ihan todellista ja tätä päivää. Olen nähnyt tämän tapahtuvan jo useita kertoja niiden viiden ja puolen vuoden aikana, joina olen lukenut blogeja. Miten minun tulisi suhtautua siihen?

Tajusin tänään, että minun tekstini eivät luultavasti helpostikaan herätä toisissa tuollaista raiteiltaan suistavaa vastakaikua, sillä uskoakseni niissä ei kuulu metafyysinen angsti. Samalla tajusin toisen eettisen ongelman, sellaisen, joka koskee vain minua: pitäisikö minun koettaa johdatella ihmisiä pois metafyysisen angstin pauloista? Kursivoin sanan "koettaa", sillä pidän tehtävää todennäköisesti melko toivottomana. Lisäksi se olisi takuulla todella työlästä, eikä vähiten siksi, etteivät riivatut yleensä halua luopua metafyysisestä angstistaan. Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta. Yritys on myös hyvin raskas, sen olen jo saanut muutaman kerran huomata. En pysty perustelemaan keveyden arvoa mitenkään ‒ sepä se, tietenkään en pysty ‒ ja riivattu haluaa perusteluita. Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi. Mutta pitäisikö minun silti yrittää?

Selitystarinatyypeistä taas

2009-06-09T11:40:00.005+03:00

For another telling example of the Torgovnick technique of "imagine and find it true," let's consider her analysis of a photograph she encountered in the American Museum of Natural History. In Gone Primitive, Torgovnick captions the picture, "A visual pun ‒ on the young girl, the form of breasts." She then provides a reading of the photograph: the girl is "smiling broadly at the camera in the classic welcoming 'aloha' way." This "pubescent" girl "holds in each hand the tips of palm fronds ‒ this is perhaps a photograph meant to evoke a fertility or initiatory ritual." Torgovnick then explains that "individual fronds, stripped from the trees, form the girl's elaborate necklace/breastpiece/blouse. From the tips of each frond in the breastpiece dangles one of the photographer's light [sic] bulbs."

Olen kahlaillut laiskasti kummallisessa kirjallisuudessa koettaessani etsiä esimerkkiä tietynlaisesta tutkimuksesta. Hylkäsin hyvin nopeasti Marianna Torgovnickin teoksen Gone Primitive; Savage Intellects, Modern Lives, sillä nähdäkseni siinä ei tehdä eikä esitellä juuri mitään sellaista, mitä minun tekisi mieli kutsua tutkimukseksi. Suosituksesta luin Denis Duttonin murhaavan arvostelun kirjasta. Se on julkaistu Philosopy and Literature -lehdessä vuonna 1991; halukkaat voivat lukea suunnilleen saman kritiikin tuolta. Sivun puolenvälin tienoilta löytyy mustavalkoinen kuva, jota Torgovnick innostuu tulkitsemaan liki lapsipornografiseksi. Kuten Dutton toteaa, ja kuten kuvan värillisestä versiosta on helppo nähdä, Torgovnickin tulkinta on pahasti harhainen. Itse asiassa kuvassa on melanesialainen tyttö (Polynesia ja "aloha" ovat siis aika kaukana), ja hänellä on kaulassaan kirkasvärisissä nauhoissa roikkuvia käytettyjä salamalamppuja. Niitä hän on saanut kuvaajalta, kasvitieteilijältä, jota lapset auttoivat keräämään paikallisia kasvilajeja ja olivat iloisia saadessaan korvaukseksi hienoja kaulakoruja. Ei siis palmunlehviä kaulassa, eikä muuten käsissäkään, kuten Dutton huomauttaa.

Olen jo hyvän aikaa jupissut täällä vähän väliä selitystarinatyypeistä. Puhun niistä koettaessani ymmärtää sitä psykologista ilmiötä, mistä tässäkin näyttäisi olevan kyse. Minusta vaikuttaa siltä, että Torgovnick on niin ihastunut tiettyyn selitystarinatyyppiin, että kun hän keksii tyypinmukaisen selityshypoteesin, hän ei kaipaa lisätodisteita: selityshypoteesin on oltava tosi, koska se on muodoltaan oikeanlainen. Tyydyttävän selityksen kriteerit eivät siis liity mitenkään olennaisesti empiriaan, vaan ainoastaan muotokriteereillä on väliä. Jos hypoteesi edustaa valittua selitystarinatyyppiä, se on tosi.

Kolonialismin ja patriarkaatin vimmaisat kriitikot eivät suinkaan ole ainoita, jotka tekevät näin. Evoluutiopsykologia on tällä hetkellä toinen alue, jolta löytyy todella huimaavia esimerkkejä selityshypoteesien hyväksymisestä ymmärtääkseni vain sillä perusteella, että ne istuvat valittuun selitystarinatyyppiin. R. C. Richardson mainitsi viime talvena Suomessa käydessään tästä useita hyviä esimerkkejä. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka ihmisillä yleistä käärmepelkoa on koetettu selittää. Siteeraan Wikipediaa:

If humans are mostly adapted to Pleistocene environments, then some psychological mechanisms should occasionally exhibit “mismatches” to the modern environment, similar to the attachment patterns of ducks. One example is the fact that although about 10,000 people are killed with guns in the US annually, whereas spiders and snakes kill only a handful, people nonetheless learn to fear spiders and snakes about as easily as they do a pointed gun, and more easily than an unpointed gun, rabbits or flowers. A potential explanation is that spiders and snakes were a threat to human ancestors throughout the Pleistocene, whereas guns (and rabbits and flowers) were not. There is thus a mismatch between our evolved fear-learning psychology and the modern environment.

Aika huono potentiaalinen selitys, sanoi Richardson, sillä kyseisenä aikana niillä alueilla, joilla ihmisiä eli, ei nykytietojemme mukaan ollut muita käärmeitä kuin valtavia kuristajakäärmeitä. Selitettävänä ei kuitenkaan ole monimetristen hirviöiden pelkääminen (se ei ehkä vaadi kummempia selityksiä), vaan pienten, kiemurtelevien otusten pelkääminen. Toisin sanoen selityshypoteesi ei pärjää ilman oletettuja pieniä myrkkykäärmeitä. Niitä ei ollut. Selityshypoteesi on siis hylättävä. Luulisi, ettei tällaisen asian huomaamiseen tarvittaisi kriitikkoa, vaan tutkijat tekisivät havainnon itse. Toisaalta, voisihan sitä myös kuvitella Torgovnickin kyenneen ihan itse huomaamaan, että hänen palmunlehvänsä olivat itse asiassa nauhoja.

On kuin tietty selitystarinatyyppi olisi ymmärretty teoriaksi, jonka avulla voi dedusoida selityksiä tunnetuille ilmiöille. Tarvitaan vain selitettävä ilmiö (tulkittava valokuva tai käärmepelko) ja selitystarinatyyppi (alistavan katseen paljastava tarina tai evoluutioselitystarina), ei muuta. Tehtäväksi ymmärretään näiden kahden sovittaminen mukavasti yhteen, ja tulosta pidetään oikeana selityksenä. Eräät eivät muista, ettei historiantutkimus ole poliittista kirjallisuuskritiikkiä, ja toiset taas unohtavat, että evoluutiobiologia on historiatiede.

Yöpöytäni kirjakasan pinnalla on viime aikoina ollut Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto; se on mukavaa iltaselailtavaa. Voisin lopettaa siteeraamalla siitä jotain, joka kumma kyllä ei ole itsestäänselvää:

Valitettavasti ollaan usein tilanteessa, että saatavilla oleva todistusaineisto ei riitä valitsemaan kilpailevien evoluutioskenaarioiden väliltä. On siis pakko hyväksyä tilanne, jossa tutkijoilla on useita vaihtoehtoisia evolutiivisia tarinoita tietyn käyttäytymisen tai psykologisen mekanismin synnystä. Tällaisessa tilanteessa jokaisella voi toki olla oma suosikkihypoteesinsa, mutta on tärkeää muistaa, että hypoteeseja ei hyväksytä henkilökohtaisten mieltymysten vaan todistusaineiston perusteella. Jos todistusaineisto ei riitä, älyllinen rehellisyys vaatii, että täytyy tyytyä kartoittamaan kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen joukko ja olla sen jälkeen tyytyväisiä jokaisesta todistusaineiston palasesta, jonka avulla tätä joukkoa voidaan karsia.

Kansanrunous, kansallisrunoilija ja poliittinen vastuu

2009-06-05T18:28:00.006+03:00

Tämä on kirjoitus kansanrunouden nationalistisesta käytöstä, kansallisrunoilijan ideasta sekä siitä, miten runoilija saatetaan panna tai olla panematta sanoistaan poliittiseen vastuuseen.

Kansanrunouden nationalistisesta käytöstä

Tiesittekö, että folkloristiikka on Suomessa selvästi isompi tutkimusala kuin juuri missään muualla? Ja että suomalaisten folkloristien yhä tänäänkin epätavallisen suuri määrä johtuu paljolti siitä, miten kansallisuusaatetta ajettiin Suomessa 1800-luvulla?

Suomellahan ei 1800-luvulla ollut historiaa itsenäisenä valtiona, autonomiakin oli tuore asia. Ei ollut koko kansan jakamia historiallisia muistoja, jotka olisivat erottaneet suomalaiset juuri suomalaisina muista. Maa-alue oli, ja sillä eli etnisesti kohtalaisen yhtenäinen väestö, mutta maa ei ollut itsenäinen. Oli yhteinen kieli, mutta ei vielä kovin kummoista kirjakieltä, saatika kansallista kirjallisuutta. Tällaisia asioita pidettiin kansakunnalle välttämättöminä. Kansakunnan olisi tullut olla suvereeni ja riippumaton kokonaisuus, ja tämän suvereeniuden olennainen osa oli kansan jäsenten tietoisuus yhteenkuuluvuudesta ja riippumattomuudesta sekä halu päättää yhdessä omista asioistaan. Suomen kansa ei siis vielä tyydyttänyt 1800-luvun kansakunnanrakentajien toiveita. Kansaa piti valistaa. Siteeraan Wolmar Schildtiä eli Wolmari Kilpistä:

Suomen lapsuus on jo ohitse. Valveella Suomalainen katselee kotimaataan, kieltään, jopa muutai kansallisuuttaan, ja lemmellä niitä se katselee. Se jo alkaa henkisesti itsenäistyä. Mut tämä henkinen itsenäisyys elää vapaimmasti Tiedetten nojassa, joidenka ehtona, jos seuruunakin, on rikastunut ja ylentynyt kieli. Siis joka sivistyneen Suomalaisen pyhä velvollisuus on, pienenkin saattonsa mukaan, ylennellä armasta äidinkieltä korkiammille aineille, tieteillenkin. Niin hän taitaisi vaikuttaa jotakin valistusta ja sivistystä tietämättömämmille maanmiehillensä.

Suomi piti nostaa itsetiedottomuuden ja sivistymättömyyden tilasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Kansalle piti opettaa, että se oli kansa, ja se piti opettaa tunnistamaan ominaisluontonsa. Vasta sitten se kykenisi antamaan täyden panoksensa ihmiskunnan yhteiseen kehitykseen. Ajatus on hyvin samanlainen kuin se, että ihmisyksilö kykenee antamaan parhaansa vasta tajutessaan ja tuntiessaan itsensä, oman ominaislaatunsa, heikkoutensa ja vahvuutensa.

Jotta kansalle voi opettaa, että se on kansa, opettajien täytyi tietysti ensin itse tietää millaisesta kansasta oli kyse. Ei kansanluonteen piirteitä tai kansallishengen eetosta, kaikkea sitä minkä katsottiin sitovan samaan kansaan kuuluvat yhteen ‒ ei sitä voinut keksiä. Se täytyi selvittää. Kansojen luonteita kuvattiin tuohon aikaan Euroopassa monin paikoin, ja monaalla kuvailuissa nojauduttiin esimerkiksi historiallisiin muistoihin tai kansan kielellä kirjoitettuun, arvostettuun kirjallisuuteen. Suomessa tämä ei käynyt päinsä, koska historiaa kansakuntana tai merkittävää kirjallisuutta ei ollut. Sen sijaan kansanrunoja oli. Niinpä niistä tehtiin tärkeä rakennuspalikka suomalaiseen kansakunnanrakennustyöhön. Ja sen seurauksena folkloristiikka on edelleen Suomessa yllättävän iso tieteenala.

Luin vähän aikaa sitten Anna-Leena Siikalan kuvauksia hänen kenttätyömatkoiltaan Siperian suomensukuisten kansojen parissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet näistä pienistä kansoista ovat ryhtyneet elvyttämään kulttuurista identiteettiään varsin aktiivisesti. Se tapahtuu melko samaan tapaan kuin Suomessa yli sata vuotta aiemmin: sivistyneistö innostuu kansallisesta kulttuurista ja ryhtyy ottamaan siitä selvää, järjestää kansanperinnefestivaaleja, innostaa pienten kylien mummoja opettamaan nuoremmille kansallispukujen valmistusta, rituaalien yksityiskohtia, vanhoja runoja ja muuta sellaista. Myös kansan opettaminen kuuluu asiaan: esimerkiksi koulutetut marit ovat ryhtyneet kouluttamaan kaupungeissa uhripappeja vahvistaakseen paikallista luonnonuskontoa.

Kuten Siikala huomauttaa, tällaista tapahtuu nykyään paljon ja joka puolella maailmaa. Monet pienet kansat, sellaiset jotka ovat usein vähemmistöjä omilla vanhoilla asuinalueillaankin, pyrkivät nykyään vahvistamaan kulttuurista identiteettiään, ja tämä tehdään joka puolella maailmaa melko lailla saman mallin mukaan. Pyritään elvyttämään riittejä, myyttejä ja suullista runoutta, ja uutta taidetta luodaan tuomalla niiden myyttistä kuvastoa nykypäivään. Kansallismusiikki, kansallisasut ja paikalliset ruokalajit symboloivat paikallista, etnistä identiteettiä ja yhteensitovaa historiaa.

Toisin sanoen omaa kulttuurista identiteettiä, siis sitä minkä katsotaan erottavan yhden ryhmän toisesta, vahvistetaan kaikkialla maailmassa melko samanlaisin tavoin. Adam Kuper kertoo tähän liittyen hauskan tarinan: hän mainitsee siirtotyöläisen, joka palasi kotikyläänsä Uudessa-Guineassa ja ilmoitti heimolaisilleen, että "meidän täytyy löytää voimaa tavoistamme; meidän täytyy perustaa itsemme sille, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi". Nimen omaan pienillä kansoilla, joilla ei ole eikä välttämättä voikaan olla poliittista itsenäisyyttä, koska ne eivät millään alueella ole enemmistönä, kansallismielinen liikehdintä päätyy usein korostamaan "sitä, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi": tapoja, perinteitä, riittejä ja runoutta.

1700- ja 1800-luvun kansallisuusajattelijat pitivät kansanrunoutta suuressa arvossa. Eräs tähän erityisen paljon vaikuttaneista ajattelijoista oli Johan Gottfried von Herder. Hänen mukaansa ihmiskunta ei kehity yksilöiden vaan joukkojen kautta: yksilö ei irrallaan muista ihmisistä voi kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla. Todellinen edistys on mahdollista vain kansakunnan osana. Kukin kansa kehittää omanlaisensa elämänmuodon, pyrkii sopeutumaan mahdollisimman hyvin niihin ympäristöoloihin, joissa se elää. Samalla kansa kehittää omanlaisensa tavan ajatella; kansalla on luonne ja henki, kansat eroavat toisistaan samalla tavalla kuin yksilöt eroavat toisistaan. Todella kukoistamaan puhkeavia kansoja ei voi Herderin mukaan mielekkäästi vertailla toisiinsa: "Niin kansakunta muovautuu paikassa, ajassa ja oman sisäisen luonteensa mukaisesti; jokainen kantaa itsessään täydellisyytensä mittaa, jota ei voi verrata toisiin."

Kukoistavan ja oman luontonsa mukaisesti edistyvän kansan ominaisluonto näkyy ja kuuluu kaikessa, mitä se tekee, mutta erityisesti se kuuluu kansan kielessä ja runoudessa. Kunkin kansan oma ajattelu on erottamattomasti kytköksissä kieleen, kieli kantaa mukanaan puhujiensa historiaa. Erityisen vahvasti esi-isiltä periytyvä ominaisluonto ja ajattelu kuului kansanrunoudessa: suullinen runous oli kansakunnan muisti, kansanhengen elävä, korruptoitumaton ääni, ihmiskunnan alkuperäisin kieli ja kaiken myöhemmän kirjallisuuden lähtökohta. Kansanrunouden ominaislaatu myös ratkaisi sen, millaista kansakunnan myöhemmin tuottama kirjallisuus tulisi olemaan.

Kansanrunouden katsottiin olevan synnyltään kollektiivista. Oikeastaan runoilija oli koko kansa. Runojen eläessä ja muuttuessa ihmisyksilöt olivat sivuroolissa, sillä kansanhenkihän se siinä vain tarkensi sanottavaansa. (Joskus tapahtui tietysti korruptoitumistakin, mutta hyvä tutkija osasi erottaa autenttisen vääristyneestä.) Niinpä kun esimerkiksi Lönnrot muokkasi ja paikkaili kansanrunoja Kalevalaa kootessaan, hän perusteli toimiaan sillä, että hän oli työnsä myötä oppinut runonlaulajaksi itsekin; hän oli osa sitä kollektiivia, jonka kautta kansanhengen ääni pääsi kuuluville.

Kansallisrunoilijan idea

Kansanrunoudella ei ollut yhtä ihmistä runoilijanaan. Kansallisrunoilija taas on mitä suurimmassa määrin yksilö; yksilö jolla on harvinaislaatuinen kyky. Kansallisrunoilijan on näet oltava nero. Sana "genius", nero, on alkujaan tarkoittanut roomalaisen mytologian suojelushenkiä (genius, mon. genii), mutta Kantin Arvostelukyvyn kritiikissä esittämät ajatukset ovat vaikuttaneet nerokäsitykseen niin ratkaisevasti, että ne on esiteltävä jotta kansallisrunoilijan idean voisi ymmärtää.

Nero on Kantin mukaan se, joka kykenee luomaan jotain aidosti uutta. Aidosti uutta ei voi tuottaa jäljittelemällä eli seuraamalla sääntöä. Toisaalta taideteos on Kantin mukaan väistämättä tuotettu seuraamalla jotain sääntöä: se ei ole satunnainen. Säännön olemattomuuden ja satunnaisuuden mahdottomuuden välinen ristiriita selviää kun säännön sanelee luonto: ihminen, jolla on tietty kyky, nero, kuulee luonnon äänen tai näkee kuinka luonto paljastuu ennennäkemättömällä tavalla, ja tulkitsee tämän muille ihmisille. Todellista taidetta ei voi luoda jäljittelemällä, mutta sen on kelvattava esikuvaksi muille: todellinen taide paljastaa jotain uutta, eli tarjoaa ihmisille uuden jäljittelyn kohteen.

Nerous on siis mentaalinen valmius, lahja, jonka kautta luonto antaa taiteelle säännön, jonka kautta luonto paljastuu uudella tavalla. Kuten muistatte, kansanrunouden katsottiin olevan kansanhengen tuottamaa. Kun vaihdamme kantilaisen nerouskäsityksen "luonnon" tilalle "kansanhengen", saamme kansallisrunoilijan idean.

Herder tietysti muotoili tämän ajatuksen hienosti. Hänen mukaansa todellinen runoilija ei itse tuota runoutta, vaan hänen kykynsä sallii kansan sielun kiteytyä ja tulla ilmi. Yksittäiset profeetat, taiteilijat tai runoilijat ovat niitä, joiden kautta kansanhenki ilmenee, joiden kautta kansan uskonto, kieli tai kirjallisuus tulee näkyväksi. Tällaiset yksilöt ovat herkimpiä ottamaan vastaan kansansa paikallisen ja historiallisen ajattelun liikeitä. Kansallisuus puhuu heidän kauttaan, he ovat kansanhengen suu. Samalla kansallisrunoilija myös laajentaa kansan kielen ilmaisuvoimaa: löytää keinot, joilla jatkuvasti edistyvä kansanhenki kykenee pukemaan sanoiksi uudet ajatuksensa.

Kansallisrunoilija on siis välikäsi, jonka kautta kansanhenki pääsee puhumaan. Tällaisena välikätenä runoilijanero on sanoistaan vastuussa ainoastaan kahtaalle: toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Hänen on oltava täysin korruptoitumaton, jotta viesti pääsisi kuuluville vääristymättömänä ja kielen ilmaisuvoima kasvaisi oikein. Vain nero kykenee havaitsemaan, kuinka tämä tehdään oikein, ja avaamaan väylän sanoille, jotka kansa sitten kyllä ennemmin tai myöhemmin tunnistaa omikseen. Kansallisrunoilijanero ei voi olla vastuussa muille kuin kansanhengelle ja kielelle, sillä muilla ihmisillähän ei määritelmän mukaan vielä ole neron tuoretta kykyä ymmärtää, mitä kansanhenki juuri tuona ajanhetkenä tahtoo sanoa ja kuinka kielen ilmaisuvoimaa tulisi laajentaa sen sanallistamiseksi.

Kansakuntien katsottiin olevan yksilöiden kaltaisia, ja eräs tämän yksilönkaltaisuuden piirre oli, että kansakunnat olivat eri kehitysvaiheissa. Monet kansakunnat, esimerkiksi Suomi, elivät tämän näkemyksen valossa vasta lapsuuttaan ja hyödynsivät vain pientä osaa luonnollisista kyvyistään. Jotkut kansat eivät koskaan pääsisikään aikuisikään asti, vaan taipuisivat vahvempiensa valtaan ja katoaisivat. Kansansa kohtalosta huolestuneet kansallisuusaatteen miehet pyrkivät siis 1800-luvulla herättelemään kansakuntia unesta, tekemään niitä tietoisiksi itsestään kuten aikuisten ihmisten katsotaan olevan. Näin kansan omintakeiset voimat ja kyvyt voitaisiin vapauttaa ja siitä voisi kasvaa elinkykyinen, omavarainen aikuinen. Herättämiseen tarvittiin se nero, kansallisrunoilijanero, joka osaisi tuoda kansanhengen äänen kuuluville, kaikkien kansaan kuuluvien ymmärrettäväksi.

Kansallisrunoilija oli siis 1800-luvun nuorille kansakunnille melko välttämätön olento. Esimerkiksi kelpaa Suomi, jossa kansallisrunoilijaa haettiin kiivaasti ennen kuin Runeberg astui täytämään tarpeen. Suomalaisethan eivät vielä oikein ymmärtäneet olevansa kansa. He eivät siis kuulleet kansanhengen ääntä riittävän selvästi. Tarvittiin kansallisrunoilija, joka kykenisi päästämään äänen ilmoille, kaikkien kuultavaksi. Kun niin kerran kävisi, kansa tulisi ilman muuta tietoiseksi itsestään kansana, sillä se tunnistaisi äänestä itsensä. (Kiinnostavaa kyllä, kansa pääsi Suomessa kuulemaan kansanhengen ääntä runosuomennoksista; Runeberghan kirjoitti ruotsiksi.)

Tässä lyhyesti luonnostelemani kansallisrunoilijan idea on ollut hyvin vaikutusvaltainen. Monet siihen sisältyneet ajatukset elävät edelleen niin arkiajattelussamme kuin erilaisissa instituutioissakin. Esimerkkinä voisin mainita brittien Poet Laureate -instituution: hän on majesteetin virallinen runoilija, jonka tehtävänä on kirjoittaa runoja valtakunnallisesti merkittäviin tilaisuuksiin. Hovirunoilijoita on toki valittu jo vuosisatojen ajan, mutta kansallisuusajattelu muutti toimenkuvaa jonkin verran. Poet Laureaten odotetaan nykyään paitsi kirjoittavan kuningattaren käyttöön sopivia runoja, myös ilmentävän runoissaan Britanniaa nykyisellään, antavan sille äänen. Kukaan ei tietenkään koskaan ole tyytyväinen lopputuloksiin. Vuosittain vaihtuvan kansallisrunoilijan pesti on silti katsottu sen verran hyväksi ideaksi, että nykyään Poet Laureate löytyy monesta maasta, ja Yhdysvalloissa heitä valitaan jopa yksittäisille osavaltioille. Ja onhan meilläkin läänintaitelijoita. (Myöhemmin: Tämä on kyllä vähän huono esimerkki vaikka korjasin asiavirheenkin. Mistäköhän keksisin paremman?)

Poliittiseen vastuuseen paneminen

Joku Poet Laureate on kuitenkin kovin maallinen olento verrattuna 1800-luvun kansallisrunoilijaan. Maailma on nykyään erilainen kuin silloin. Ajatus nerosta, joka kykenee antamaan kansanhengelle äänen, on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kuulostanut epäilyttävältä. Jotain tuosta ajatuksesta on jäljellä, mutta toisaalta jotain on selvästi poissa. Koetan eritellä mitä katosi ja mitä jäi, ja lopuksi pohtia runoilijan panemista poliittiseen vastuuseen.

Väinö Linna tiivistää esseessään "Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti" hyvin sen, mihin ei toisen maailmansodan jälkeen voitu enää uskoa, ja mihin monet eivät koskaan uskoneet. Me emme enää purematta niele ajatusta kansakunnasta yksilönkaltaisena kokonaisuutena. Kaikki kuvaukset "suomalaisuudesta", jota kaikkien suomalaisten tulisi ilmentää, tuntuvat pakkopaitamaisilta, ja ennen kaikkea ne tuntuvat palvelevan tiettyjen yhteiskuntaluokkien etua. Runebergia käytettiin Suomessa koulutetun yläluokan etuoikeutetun aseman pönkittämiseen: torpparin tuli samastua Saarijärven Paavoon ja panna leipään nöyrästi puolet petäjäistä samalla kun maanomistaja söi vehnästä. Torppari ei samastunut vaan ryhtyi kapinoimaan, ja toisen maailmansodan jälkeen yläluokkakaan ei voinut enää vaatia kansaa käyttäytymään Runebergin kuvauksen mukaisesti.

Ajatus yhtenäisestä kansan äänestä, joka pääsee ilmoille runoilijan kautta, on siis kyseenalaistettu. Jotain kuitenkin myös jäi. Romanttisen ideaalin mukainen kansallisrunoilijahan oli vastuussa sanoistaan toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Kantilainen nerohan luo jotain uutta, eli runoilijan tapauksessa laajentaa kieltä, osoittaa keinot, joiden avulla kielellä voidaan sanoa asioita, joita ei aiemmin voitu. Herkkää ja vastuullista puuhaa kielen suuntaan. Kansallisrunoilija taas laajensi kieltä jotta kansanhenki saisi äänen: herkkää ja vastuullista puuhaa kansanhengen suuntaan. No, ajatus kansanhengestä koki inflaation, joten runoilijan ei enää yleisesti ajatella olevan mistään vastuussa kansanhengelle. Sen sijaan kantilainen ajatus runoilijasta, joka on vastuussa kielelle, ei ole kadonnut minnekään.

Lopuksi haluan puhua poliittiseen vastuuseen panemisesta. On tärkeää huomata, että en yritä nyt puhua etiikasta vaan politiikasta. Yksi poliittisen toiminnan muoto on se, että me päätämme joukkovoimalla panna jonkun ihmisen poliittiseen vastuuseen teoistaan. Tai sanoistaan. Meidät voidaan panna poliittiseen vastuuseen, ja toisaalta me saatamme joutua miettimään kenet ja miten ja miksi me haluamme panna poliittiseen vastuuseen jostakin. Poliittiseen vastuuseen paneminen on yleensä tuomitsemista, eikä sillä ole käytännön kannalta merkitystä, miten tuomittu itse näkee asian, pitääkö hän tekojaan eettisesti hyväksyttävinä vai ei.

Jean-Jacques Lecercle on esseessään "Textual responsibility" käsitellyt ajatusta runoilijan tai kirjailijan panemisesta poliittiseen vastuuseen. Siinä hän huomauttaa minusta oivaltavasti, että kun puhutaan poliittiseen vastuuseen panemisesta, vastaan tulee täysin erilainen kielikäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Tähän täysin erilaiseen kielikäsitykseen liittyy myös täysin erilainen vastuukäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Nämä molemmat kieli- ja vastuukäsitykset ovat silti jatkuvasti ulottuvillamme.

Ensinnäkin, tavallisesti kun puhutaan poliittisesta vastuusta, ajatellaan ihmisen puhuvan kieltä: kieli on väline, välitämme sillä viestejä toisille. Olemme vastuussa viesteistämme yleisöllemme, toisille ihmisille. Toisaalta siinä kansallismielisessä ja romanttisessa ajattelussa, jota juuri referoin, katsotaan kielen puhuvan: kieli siis hallitsee runoilijaa. Runoilija ei voi olla vastuussa kielestä, mutta sen sijaan hän on vastuussa kielelle omasta alttiudestaan ja korruptoitumattomuudestaan.

Lecercle kehittää esseessään jonkinlaisen jälkikäteisperustelun sille, miksi toisen maailmansodan jälkeen teksteissään ja puheissaan natseja avoimesti kannattanut kirjailija Robert Brasillach ammuttiin, mutta teksteissään ja puheissaan fasisteja avoimesti kannattanut runoilija Ezra Pound pantiin vain mielisairaalaan. Lyhyesti, Lecerclen mukaan Pound oli niin hyvä runoilija, että hänen katsottiin olevan vastuussa vain kielelle, kun taas keskinkertainen kirjoittaja Brasillach tuomittiin nimen omaan kirjoittajana, joka on vastuussa sanoistaan yleisölle. Poundin kohdalla katsottiin, että kieli puhuu, Brasillachin kohdalla taas, että hän puhui kieltä. Runoilijan vastuu kielestä, joka puhuu hänen kauttaan on toisenlainen kuin sellaisen kirjoittajan vastuu, joka käyttää kieltä puhuakseen yleisölle. Ranskalaiset panivat Brasillachin poliittiseen vastuuseen ja ampuivat hänet. Pound oli tunnustettu ja arvostettu runoilija eivätkä jenkit voineet ampua häntä, joten ongelma ratkaistiin panemalla hänet 12 vuodeksi hoitoon.

Lecerclen selitys on tietysti jälkiviisasteleva, minkä hän myöntää itsekin. Se ei myöskään oikeuta mitään. Tarkoituksena onkin konkretisoida näiden kahden kielikäsityksen ja vastuukäsityksen merkitystä. Mutta se voi tosiaan olla jossain tilanteessa runoilijalle elämän ja kuoleman kysymys pidetäänkö häntä hyvänä runoilijana, joka on vastuussa vain kielelle, vai vain tavallisena kirjoittajana, joka voidaan panna sanoistaan vastuuseen meille muille kuolevaisille.

Esimerkin metsästys

2009-05-31T23:15:00.005+03:00

What distinguishes the interventions of feminist critics in these debates is their refusal, for the most part, to embrace any of the polarized responses generated by this growing crisis of confidence in objectivist ideals. In most cases feminist critics in archaeology depend on painstakingly careful empirical analysis to establish their claims about gaps or bias in content, about inequities in the role and status of in the field, and about the links between equity and content critiques.

Päädyin lueskelemaan jotain, jota olen yleensä vältellyt: feminististä tieteentutkimusta, tässä tapauksessa Alison Wylien artikkelia "The Engendering of Archaeology; Refiguring Feminist Science Studies". Luin sitten myös Stanford Encyclopedia of Philosphyn artikkelin feministisestä epistemologiasta. Olen tavallaan kovin tyytyväinen siihen, etten mistään tunnu löytävän vihjettäkään sellaisesta tutkimuksesta, josta haluaisin löytää yhdenkin tapausesimerkin.

Luin taannoin sen Paul Boghossianin lyhyen tekstin, jossa puhutaan Zuni-myytistä, ja jonka asetelmista olen napissut ennenkin. (Napina on tuosta hieman tarkentunut). Boghossian toteaa, että länsimaisen tieteen edustajat sanovat ihmisten tulleen Amerikkaan Aasiasta, Zuni-myyttiin uskovat taas katsovat ihmisten tulleen Amerikkaan maansisäisestä maailmasta – ja tämän jälkeen hän ärhentelee siitä, että brittiarkeologi Roger Anyon on sanonyt näitä kahta väitettä yhtä päteviksi. Kuten linkittämässäni kirjoituksessa huomautin, sellaisia tutkijoita, jotka olisivat Boghossianin kiukun herättäneeseen tapaan kulttuurirelativisteja myös tutkiessaan, ei vain puheissaan, ei tunnu löytyvän. Ryhdyin nyt kuitenkin etsimään edes yhtä sellaista, siksi lupaavantuntuisissa standpoint-suunnissa kahlailu. Vielä ei ole lykästänyt. Anyonkin näkyisi lähinnä vain propagoivan intiaanien maaoikeuksien puolesta yms., ei argumentoivan myyttien sisäisen johdonmukaisuuden sääntöjä seuraten.

Haen siis tutkimusta, mielellään jonkinlaista kulttuurien tutkimusta tai kulttuurintutkimusta, jossa tutkija suhtautuisi tutkittaviensa parissa esitettyihin tosiasiaväitteisiin ja yleisesti hyväksyttyihin järkeilytapoihin samalla tavalla kuin oman tutkijayhteisönsä parissa esitettyihin tosiasiaväitteisiin ja hyväksyttyihin järkeilytapoihin. Toisin sanoen tutkija ei kävisi akateemista keskustelua vain muiden tutkijoiden, vaan myös tutkimuskohteensa kanssa. Jotta tässä olisi mitään jännittävää, tutkittavien parissa hyväksyttyjen järkeilytapojen tulisi tietysti poiketa tutkijoiden parissa hyväksytyistä järkeilytavoista ainakin jossain määrin. Ei tarvita niin räikeää ristiriitaa kuin mitä Boghossian hahmottelee, mutta selvä nojautuminen tutkittavien ajattelutapoihin kuitenkin: perustelu, joka ei seuraa tutkimusalalla hyväksyttyjä vaan tutkittavien parissa hyväksyttäviä normeja, valittujen taustateorioiden oikeuttaminen myös paikallisten oikeutustapojen mukaisesti, tai muuta vastaavaa.

Onko sellaista tutkimusta olemassa, jossa tutkittavien parissa yleiset episteemiset kannat olisivat tutkijoille yhtä vahva ja selvästi samankaltainen haaste kuin tutkijayhteisön esittämät kannat? Vai onko kuitenkin aina niin, että tutkittavien uskomukset voivat kyllä olla tutkijalle käytännöllinen tai eettinen haaste, mutta ne eivät haasta argumentoimaan? Tiedättekö yhtään senkaltaista tutkimusta kuin mitä minä haen?

Kevätjuhlapäivänä

2009-05-30T22:57:00.008+03:00

Katsoin Lucile Hadzihalilovicin ohjaaman elokuvan Innocence. Se kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksesta, jossa opetetaan biologiaa ja balettia. Tytöt tuodaan koulun alueelle maanalaista käytävää pitkin ruumisarkuissa kun he ovat kuuden vanhoja, eivätkä he pääse pois ennen kuin 12-vuotiaina. Koulu on korkeiden muurien ympäröimän, kauniin ja metsäisen puiston keskellä. Jokaisella vuosiluokalla on viisi tyttöä, ja kun asuintalojakin on viisi, on jokaisessa talossa yksi kultakin luokalta. Vanhimmat huolehtivat nuorimmista. Iltaisin vanhimmat tytöt myös katoavat jonnekin pariksi tunniksi, nuoremmat eivät tiedä minne. Vanhoja palvelusnaisia on muutama, opettajattaria kaksi; aineitahan on myös vain kaksi. Tytöille ei selitetä miksi heitä koulutetaan näin, eikä ulkomaailmasta puhuta.

Koulusta voi päästä pois vuotta aiemmin mikäli osoittautuu vuotuisessa balettikatselmuksessa toiseksiylimmän vuosiluokan parhaaksi. Se on ainoa kerta vuodesta kun koulun johtajatar tulee avustajansa kanssa katsomaan kuinka oppilaat menestyvät. Hän valitsee yhden tytöistä ja vie mukanaan. Alice haluaisi tulla valituksi. Haluan näyttää myös katselmuskohtauksen, mutta katsokaa se vain jos teitä ei haittaa saada selville kuinka Alicen käy:

Pidän erityisesti siitä, kuinka tyttöjä käännellään, jotta heidän kaulansa pituus ja kaari tulisi hyvin esille. Katselmus tuntui tutulta, muistin itseni kuudesluokkalaisena pyrkimässä koulunäytelmän tanssiosaan. Pidin myös siitä, että DVD:llä oli ohjaajan haastattelu, jossa hän kieltäytyi selittämästä elokuvaansa ja totesi, että pikkutytöt pitävät sitä yleensä täysin ymmärrettävänä: juuri tuollaistahan se on (me aikuiset vain emme muista). Hän painotti sitäkin, ettei tarkoituksena ole esittää ketään pahana. Todellinen herkkupalaliite oli kuitenkin pääosanesittäjä Zoé Auclairin selitys siitä, mistä elokuvassa todella on kyse. Pääosanesittäjä oli kuvausten aikaan seitsenvuotias, ja kun hänen tulkintansa äänitettiin, yhdeksän. Harvinaisen selväpiirteinen selitys. Katsoja ei tietenkään ole viaton, vaan keksii monia mahdollisia tarkoitusperiä sille, mitä tytöille tehdään ja mistä elokuvassa kerrotaan.

Olen viime päivänä käynyt keskustelua tyttöjen kasvatuksesta ja kasvatuksessa käytetyistä keinoista, ja se väritti katsomistapaani. Toisaalta siinä Frank Wedekindin novellissa, jolle elokuva perustuu, käsitellään Hadzihalilovicin mukaan 1800-luvun kasvatusutopioita, joten katsomistapani tuskin oli erityisen yllättävä. Niistä utopioista olisi kyllä hauska tietää enemmän.

En myöskään voinut olla muistamatta Armas J. Pullan jossain monista mainioista esseekokoelmistaan kertomaa juttua ranskalaisesta ruhtinattaresta, joka noin vuosisata sitten vaihtoi hotellia. Hän oli käynyt perheineen vuosia samassa ylellisessä kylpylähotellissa, mutta poistui eräänä vuonna pikaisesti ja loukkaantuneena. Hotellihuoneiden yhteyteen oli hankittu bideet. Ruhtinatar ilmoitti, että hänen tyttärensä ovat viattomia, ja hänen tarkoituksensa on pitääkin heidät viattomina, joten he poistuvat välittömästi.

Toisaalta, ruhtinatar ei varmastikaan olisi hyväksynyt biologianopetusta. Viehättävä ohi vilahtanut yksityiskohta: eri lajien evoluutiota esittelevässä opetustaulussa kuvattu ihminen taisi olla nainen.

Täydelleen antautuva

2009-05-27T18:59:00.009+03:00

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.

Verestin vastikään muistikuviani Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Aalo on hyvin samastuttava – ja juuri siksi tarina herättää minussa kriittisiä aatoksia, kuten henkilökohtaisesti vetoavat tarinat aina. Aalo on alusta pitäen äärettömän lahjakas antautuja. Hän toteuttaa Priidikin kaipaaman vaimon roolin kaikin tavoin niin täydellisesti, että muut miehet seuraavat sitä kateellisina. Aalon menetys onkin metsänvahti Priidikille, selvästi hyvälle ja vahvalle, mutta yhtä kaikki inhimilliselle miehelle hirveä isku. Ja Priidik menettää Aalon koska väkevälle Daimonille voi antautua täydellisemmin kuin ihmiselle milloinkaan voisi.

Ihminen ei voi hallita toista samalla intensiteetillä ja voimalla kuin Metsän Henki, jotain jää aina puuttumaan; Aalon on ihmismiehen vaimona kannettava vastuuta valinnoistaan, hän ei voi pelkästään ja täydelleen heittäytyä toteuttamaan toisen valintoja. Sutena, Diabolus sylvarum´in omana se sen sijaan käy päinsä; Aalo voi olla kaikesta subjektiudesta vapaa, ja se on hänelle vapauden autuus.

Aalo osaa antautua täydelleen, täyttää jokaisen toiveen. Myös sutena, kuten aiemmin vaimona, hän kohoaa tällä kyvyllään toisten yläpuolelle: hän jaksaa juosta suurimman suden, Metsän Hengen rinnalla, ja "nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista".

Aalo ei kuitenkaan pääse subjektiuden kiroista. Hänen aiempi ja uudempi antautumisensa iskeytyvät yhteen, ja se sattuu niin Priidikiin kuin Piretiinkin, Aalon ja Priidikin tyttäreen. Heidän kipunsa ei jätä Aaloa rauhaan, ja lopulta hänen on palattava vielä hetkeksi, yhdeksi yöksi. Hän tekee tietysti juuri sen, mitä osaa, eli hetken verran täyttää jokaisen sanattoman toiveen, mutta tässä minusta on kuitenkin tarinan ehkä ainoa vihje siitä, että Aalo kokisi tarvetta tehdä valintoja itse, siis kokisi tarvetta olla vastuuta kantava subjekti.

Kunhan tässä kurtistelen kulmiani sille samalle vapauden autuuden kaipuulle, joka Aaloakin riivasi. Priidikin osa on surullinen, ja tiedänpähän myös (onneksi?) olevani Aaloa paljon huonompi siinä täydelleen antautumisessa, mitä tuon autuuden saavutaminen vaatii. Silti olen hieman kade. Huomaan kirjoittaneeni tästä monta kertaa ennenkin, jo vuosiakin sitten.

Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita.

Tuulenriepottelemia sumunriekaleita

2009-05-21T22:02:00.011+03:00

Musiikki on outo ja ihmeellinen asia. Se saa lörpöttelevimmänkin pään lopulta hiljenemään. Ei kaduttavaa menneisyyttä, ei huolestuttavaa tulevaisuutta, ei enää sanojen ja ajatusten vimmaista tikkaamista. Vain kaunista leijuvaa turhuutta. Äänestä on tehty melodialla, rytmillä, harmonialla ja vastapainolla mieluisa ja ymmärrettävä, ja siitä tulee meidän ajatteluamme. Kielen ärinä ja semiotiikan orjantyö jäävät taakse. Musiikki on linnun vastaus sanojen meteliin ja raskauteen. Se saattaa mielen hurmioituneeseen sanattomuuden tilaan.

Sitaatti on Yann Martelin novellista John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle; se löytyy kirjasta Totuus Helsingin Roccamatioista, jonka luin vastikään. Hieno kirja. Kuvan taas otin muutama tunti sitten Roihuvuoressa. Hieman kuuden jälkeen näet keksinkin lähteä iltakävelylleni sinnepäin, eikä Lammassaareen kuten olin aikonut.

Viime ajat olen joko tehnyt töitä tai liikkunut ulkona. Ostin syksyllä varastetun pyöräni tilalle hupaisan kiiltävänpinkin vehkeen – käytetyn tietysti, tällä seudulla muussa ei olisi mitään järkeä – ja olen ajellut sillä. Kausikortti kaupungin maauimaloihin on myös jo lompakossa. Voi kevättä.

Menin Herttoniemeen metrolla. Kirsikkapuisto oli helppo löytää, mutta vielä nuoret puut eivät näyttäneet kovin kummoisilta. Vesitorni sen sijaan alkoi jo upota sumuun. Harvinainen sää, sumua ja tuulta; kukat liehuivat kun kuvasin niitä. Vesitornin juurella kallio oli sinisenään pieniä orvokkeja. Japanilainen puutarha oli kovin pieni, ja päätinkin suunnata seuraavaksi Kivinokkaan. Abraham Wetternin tie ja Linnanrakentajantie ovat kaamean rumia, joten palasin teollisuusalueen halki; Puusepänkatu tuoksui sahatavaralta. Pidän teollisuusalueista.

Kun saavuin Saunalahden rantaan, sumu oli sakeutunut. Oli hetken tyyntä, rannan ruovikossa näkyvyys oli välillä vähissä. Itäväylä kohisi taustalla, mutta sumu muutti äänimaiseman kumman kaiuttomaksi ja lintujen äänet kuuluivat vahvoina. Polun vieren hämärässä kasvoi sankka kortteikko, ja rentukat hehkuivat mutaisessa rannassa. Metsässä polut kiertelivät kaatuneita, lahoavia puunrunkoja.

Rantakalliolta ei näkynyt kuin kaislikkoa, kaikki muu katosi sumuun. Mustikat kukkivat.

Kuulin ensimmäisen satakielen kun pääsin lintutornille. Suuntasin sen ääntä kohti, mutta se lopetti pian. Jäin sitten katselemaan valtavaa kaatunutta puuta, jonka ilmassa törröttävä juurakko ulottui korkealle pääni yläpuolelle; siitä roikkui vielä multakimpaleita ja kiviä, ja ohuemmat juuret näyttivät liaaneilta. Joku oli tehnyt metsään pajunoksista muutaman lintuveistoksen. Silleen jätetty metsä lakkasi, saavuin mökkialueelle. Ovatpa ne koijat vaihtelevassa kunnossa.

Tuuli yltyi jatkuvasti, ja kun olin kävellyt liki aution mökkiasutuksen läpi uimarannalle, se viskoi sumua sakeina riekaleina, ilma oli vettä täynnä vaikkei satanut. Koetin kuvata riepotusta, mutta video olisi epäilemättä toiminut paremmin. Syreeninnuput olivat aukeamassa, mutta tuuli niin, ettei niistäkään saanut kuvaa. Kun lopulta tulin Kivinokan käärmemäiseen kärkeen, pisaroita alkoi vihmoa päälleni. Sumu lensi kuin sitä olisi ajettu, mutta hetkeksikään se ei hälvennyt, eikä nokan, rantakivien ja niihin iskevien laineiden lisäksi näkynyt mitään muuta. Metro ja liikenne kuuluivat, mutta näöltään paikka olisi voinut tuolla hetkellä olla jostain pohjoisen Britannian rannikolta. Seisoin hetken ja mietin, että kun nykyään taas kerran monesta syystä on niin, että olen tällaisilla retkilläni aina yksin, niin voisin ehkä taas muuttaa jonnekin kauemmas joksikin aikaa. Teki mieleni jollekin Atlantin karulle rannalle.

Kulosaaren kartanon lähellä kuulin taas satakielen, ja toisenkin. Siellä on pieni teatterilava, jolla kolme ihmistä harjoitteli ties mitä esitystä neljännen ohjatessa. Ohitin heidät nopeasti seuratessani satakielen naputusta. Siinä oli suojaisaa, tuuli ei niin kylmännyt. Kartanon edessä kohtasin tiiviin lämpäreen punaisia ja keltaisia tulppaaneita, ja ilta kun oli, osoittivat ne kaikki supussa nuolenkärkinä kohti taivasta. Se näytti hyvin kummalliselta.

Olin jo kävellyt muutaman tunnin, joten suuntasin Kulosaaren metroasemalle. Sörnäisten asemalla oli ihmisiä kuten aina, liukuportaiden päässä Vaasanaukiolla keski-ikäinen humalainen pariskunta riiteli.

Rinnastus

2009-05-04T14:21:00.006+03:00

Kuhn näyttää ajattelevan, että sosiaalitieteet eivät ole vielä saavuttaneet sitä vaihetta, jossa paradigmat olisi artikuloitu riittävän selvästi niin, että paradigmojen vastakkain asettelu olisi mahdollinen. En ole kuitenkaan varma, että Kuhn on oikeassa – ja ettei hän etsi paradigmoja niin sanoakseni väärästä suunnasta. Omana ehdotuksenani sanoisin, että viime kädessä poliittiset ja sosiaaliset ideologiat lyövät kiinni sosiaalitieteen paradigmat. Toisinaan ideologiat yrittävät ulottaa vaikutuksensa myös luonnontieteiden paradigmaattiseen taustaan. Siinä ideologian vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan tunkeudu syvälle. Huolimatta Leninin hyökkäyksestä Machia vastaan suhteellisuusteorialle ei ole mitään vakavaa marxilaista vaihtoehtoa. Myöskään Mendelin perinnöllisyysteorialle ei ole mitään kunnollista marxilaista vaihtoehtoa. Sanoisin kuitenkin, että on olemassa sekä porvarillinen että marxilainen taloustiede ja sosiologia, joilla kummallakin on oma oikeutuksensa. Ei ole aivan oikein sanoa, että ne eroavat arvostuksissaan. Arvostukset eivät kuulu sosiaalitieteen sisäpuolelle, olkoon kysymys sitten "porvarillisesta" tai "marxilaisesta" sosiaalitieteestä. Tämä on totuus, joka sisältyy Max Weberin kuuluisaan arvovapauden (Wertfreihait) postulaattiin. Mutta sosiaalitieteen tyypit saattavat erota paradigmaattisissa käsityksissään siitä, mikä konstituoi sosiaalisen todellisuuden ja mitkä seikat muodostavat sosiaalisen muutoksen ehdot.

Tämä katkelma on jäänyt kummittelemaan mieleeni. En tiedä mitä ajatella siitä, mutta toisaalta haluan rinnastaa sen toiseen ajatukseen, jota olen viime aikoina miettinyt. Sitaatti on G. H. von Wrightin kirjoituksesta "Wittgenstein Varmuudesta", joka on julkaistu suomeksi Varmuudesta -teoksen suomennoksen esipuheena.

Minun tekee mieli rinnastaa von Wrightin ajatus kysymykseen siitä, mitä ovat sosiaalitieteiden ja hengentieteiden, Geisteswissenschaften, (joista von Wright sanoo myös puhuvansa) konkreettiset tulokset. Puhuin taannoin tieteenfilosofijoukolle humanististen tieteiden tieteenfilosofian valitettavasta vähäisyydestä, ja eräs arvostettava henkilö tuosta joukosta totesi, että tieteenfilosofiassa on ymmärrettävästi keskitytty luonnontieteisiin: niiden konkreettiset tulokset ovat niin merkittäviä; ne ovat muuttaneet maailmaa. Olin hämilläni. Olin juuri puhunut suomalaisen kulttuurien tutkimuksen historiasta. Minusta näyttää päivänselvältä, että ilman tuota historiaa meillä ei olisi modernia suomen kieltä emmekä identifioituisi suomalaisiksi. Eikö se, että puhumme suomea ja identifioidumme suomalaisiksi, ole hyvin konkreettinen tulos? Tulos, jolla on valtavia materiaalisiakin seurauksia?

Ne tieteenalat, joista von Wright puhuu, tutkivat nähdäkseni joko lähes pelkästään tai pelkästään ihmisten kokemia merkityksiä. Von Wright arvelee, että ideologiat kiinnittävät sosiaalitieteiden ja hengentieteiden paradigmat. Minä arvelen, että näiden tieteiden konkreettisia vaikutuksia elämässämme tulee etsiä siltä alueelta mitä ne tutkivat, eli kokemistamme merkityksistä. (En valitettavasti osaa muotoilla asiaa vielä tuon paremmin. En tietenkään väitä, etteivätkö myös luonnontieteet vaikuttaisi kokemiimme merkityksiin.) Tuntuu siltä, että näiden arvelusten suhdetta toisiinsa on pakko ajatella lisää, ja ajatella ilman, että motiivina olisi minkään tieteenalan kyseenalaistaminen. Luultavasti joku on jo tehnyt niin, en vain ole lukenut tai en nyt tajua.

Ajatellaan mari-intellektuelleja (aiemmin mareja kutsuttiin tšeremisseiksi), jotka tutkivat nykyään marien mytologiaa. He kuulemma myös kouluttavat uhripappeja vahvistaakseen paikallista luonnonuskontoa.

Miten se filmatisoitaisiin?

2009-04-28T10:54:00.015+03:00

Naureskelin juuri (myötäilevään sävyyn) Tiedemiehen uusimmalle kirjoitukselle kulttuurintutkimuksesta, cultural studies. (Painotan e-kirjaimen puutetta mainitsemalla myös englanninkielisen nimen. Katsokaas kun Helsingin yliopistossa on Kulttuurien tutkimuksen laitos, eikä siellä tehdä kulttuurintutkimusta, cultural studies, vaan kulttuurien tutkimusta, cultural research, eli tutkitaan esimerkiksi Inkoon Orslandetin rautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkoja, Siperian suomensukuisten kansojen perinteiden elvytystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, lasten lumileikkejä kautta aikojen tai Vrouv Mariaa.)

No niin, cultural studies. Suuri osa siitä edustaa sellaista tekstin tai puheen lajia, jota jaksan nykyään hyvin huonosti. Istuin eilen Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä, kun intouduin tilittämään jaksamattomuudestani. En jaksa sellaista kielenkäyttöä, jossa ei vaivauduta istuttamaan edes osaa käytetyistä termeistä konkretian multaan, vaan termit ja niillä muodostetut rakennelmat suhteutuvat pelkästään toisiinsa. Usein lähdetään kyllä liikkeelle jostain istutuksesta, mutta ennen pitkää se unohdetaan, irtaudutaan maasta ja aletaan leijailla kirkkaassa sana-avaruudessa, jossa -ismit, -ologiat ja -isaatiot helähtelevät suloisesti toisiaan vasten, eikä sormia viitsitä enää liata maan tomuun. Tästä löytää tietysti esimerkkejä monelta alalta. Kulttuurintutkimus on kuitenkin nähdäkseni kunnostautunut erityisellä tarmolla. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa yhtä tällaista esitystä, Leena-Maija Rossin alustusta "Queer(y)ing Queer Studies Through the Lens of Identity". Se alkoi itse asiassa lupaavasti, Rossi käytti jopa joitain esimerkkejä ja lähestymistapa vaikutti kiinnostavan itsekriittiseltä. Noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen puhe kuitenkin muuttui korvissani heliseväksi musiikkiesitykseksi. Harmi, etten löydä sitä verkosta: siteeraisin havainnollistaakseni väitettäni.

Kuten sanottu, tilitin turhaumustani Tommille painokkain sanankääntein, ja huvituttuaan riittävästi hän kertoi millä kysymyksellä hän käy tällaisen kielenkäytön kimppuun. Se on tietysti tämän kirjoituksen otsikko: "Miten se filmatisoitaisiin?" Loistavaa. Päädyin seuranneessa keskustelussa olemaan sitä mieltä, että Hegelin Hengen fenomenologian saisi filmatisoitua samoilla periaatteilla kuin piirrossarjan Olipa kerran elämä.

Onneksi pidän

2009-04-25T14:28:00.003+03:00

8.A on rauhallinen. Aki on poissa ja sulhas-Petri istuu koko tunnin selkä minuun päin. Huomautan Petrille monta kertaa, mutta se ei auta. Hän on jo ajatuksissaan siirtynyt tarkkailuun, eikä normaaliopetus kiinnosta. En viitsi kiristää enää välejämme, koska jäljellä on enää neljä oppituntia. Seisköön vaikka päällään.

Luin Aino Kontulan mainion kirjan Reksi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Sitä suositeltiin minulle joskus osuvana kuvauksena siitä, mikä hirvittävä paikka tavallinen suomalainen peruskoulun yläaste, nykyään yläkoulu, onkaan. (Minullahan ei moisesta ole kokemuksia.) Kieltämättä kirjan koulu kuulostaa oppimisen kannalta melko toivottomalta paikalta, mutta oikeastaan odotin kuitenkin jotain kamalampaa. Luultavasti siksi, että kuten rivien väleistä voi lukea, opettajat eivät näe mitä oppilaat tekevät toisilleen. "Koulun paras keskiarvo" Juho, joka taitaa lopulta tappaa itsensä, ei suostu katsomaan opettajaa silmiin eikä puhu kellekään muuten kuin vastatessaan tunneilla kysymyksiin. Mitä hänelle tehdään kun opettajat eivät näe? Se ei selviä.

Kirjan kertojaminä toteaa yläasteen olevan tyttöjen koulu. Ehkä tavallaan, arvosanojen osalta, mutta ei kuitenkaan aivan. Kyllähän sosiaaliset pojatkin tuntuvat siellä pärjäävän, ja toisaalta kaikki tytöt eivät pärjää. Opettajien, myös kertojan, huomio kohdistuu remmastaviin poikiin. Monet heistä kuvataan rasittavuudestaan huolimatta sympaattisina. Tunnistan hahmoissa erinäisiä luokkatovereitani yläasteajoilta (vaikka heidän tuntikäyttäytymisensä olikin tietysti toisenlaista ja arvosanansa jotain aivan muuta kuin kirjan jolpeilla) ja ymmärrän kirjoittajaa: pidinhän minäkin heistä. He järjestivät kaikenlaista huvitusta puuduttavien oppituntien piristykseksi ja heidän äidinkielen aineensa olivat aina vitsikkäitä (niin, meidän koulussamme kaikki kirjoittivat vallan kelvollisia äidinkielen aineita). Mutta mitenkähän he kohtelivat kirjan Juhon vastineita? En tiedä, en koskaan nähnyt, tai sitten en ymmärtänyt.

Eilen illalla näin hyvän joukon reippaita ja salskeita nuorukaisia. Olin iltakävelyllä Lammassaaressa kuuntelemassa lintuja auringonlaskun aikaan, kun pitkospuita pitkin rymisteli kolmen hengen ryhmissä suunnistavia "kovakuntoisia opiskelijoita", kuten myöhemmin lehteä lukiessani ymmärsin. Olivatpa hauskoja ja hymyileväisiä, tulin entisestäänkin paremmalle tuulelle.

On kevät, kehoni on joogan jäljiltä keveä ja lämmin ja Spotifysta löytyi Cantus Cöllniä. Kaunista. Minua ei ole koskaan kohdeltu niin, ettenkö edelleen pitäisi ihmisistä. Pidän, onneksi.

Moderni selitystarinatyyppi

2009-04-20T15:29:00.005+03:00

Recently, it should be noted, there has been renewed observation that the nature and direction of scientific growth cannot be adequately understood without dealing specifically with the contents of science – its concepts, data, theories, paradigms, and methods. The idea that the developement of science can be analyzed at all effectively, apart from the concrete research of scientists, is said to have proven false. The study of science, after all, begins with its product, scientific knowledge, rather than simply with those individuals who occupy the social position of "scientist".

"Recently", josta tekstissä puhutaan, on vuoden 1973 recentlyä. Lueskelen Norman W. Storerin kuivakkaa esipuhetta Robert K. Mertonin tekstien kokoelmaan The Sociology of Science. Aloin taas kerran ajatella selitystarinatyyppejä.

Storer toteaa, että täysin tieteenulkoiset selitykset sille, miksi ja miten tiede edistyy, on hylätty virheellisinä (ei nyt mennä siihen, onko ne oikeasti hylätty). Hänen mukaansa tieteen edistystä ei voi ymmärtää pelkästään yhteiskunnallisten, poliittisten, kulttuuristen jne. tekijöiden perusteella, vaan on tutkittava tieteen tuottamia sisältöväitteitä. Tutkijoiden itsensä merkityksellisiksi kokemilla sisältöväitteillä on siis väliä, ne eivät ole irrelevantteja, toisin kuin jotkut aiemmat tieteensosiologit Storerin mukaan ovat väittäneet.

Storer kritisoi yhtä sovellusta hyvin modernista selitystarinatyypistä: Oletetaan pintailmiö, esimerkiksi tutkijoiden merkityksellisiksi kokema "sisältö", vaikkapa tieteellinen teoria. Pintailmiö tulkitaan irrelevantiksi, sillä sen syy on aina "syvemmällä" tasolla. Syvempi taso on tutkimuksen kohteelle tuntematon, mutta tutkija kykenee paljastamaan sen. Syvemmällä tasolla on selkeitä säännönmukaisuuksia toisin kuin pintatasolla. Tutkijan tehtävä on paljastaa ne. (Tuija Pulkkinen on kuvannut tätä selitystarinatyyppiä hienosti – tosin puhumatta tarinatyypeistä.) Sosiologille se syvempi taso, jolta selitystä etsitään, tapaa olla jotain yhteiskunnan lainalaisuuksiin ja muuhun sellaiseen liittyvää.

Monia tällainen tieteen selittäminen ei miellytä. Kun tieteen edistystä selitetään yhteiskunnan lainalaisuuksilla, tutkijan roolilla kulttuurissamme tai muulla vqastaavalla, tieteen tulosten universaalius kyseenalaistuu, mikä näyttää erinäisten ihmisten mielestä olevan sietämätöntä. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa laajalti merkityksellisiksi koetut sisältöväitteet irrelevantteina.

Sama selitystarinatyyppi löytyy tietysti monaalta muualtakin. Esimerkiksi psykologiset teoriat seuraavat sitä yleensä varsin mallikkaasti. On pintailmiöitä, esimerkiksi yksilön käytöstä ja hänen omia käsityksiään motiiveistaan ja toimiensa merkityksistä. Analysoija kuitenkin toteaa nämä pintatason ilmiöt irrelevanteiksi asian ymmärtämisen kannalta. Selitystä haetaan syvemmältä, tiukemmin lakeja seuraavalta tasolta: siitä ihmisen käyttäytymistä selittävästä teoriasta, jota tulkitsija kannattaa, katsoi se sitten juontuvansa Freudista tai Darwinista.

Tämäkin saattaa herättää närää: yksilön olennaisiksi kokemat merkityssisällöt sivuutetaan taas merkityksettöminä. Ne latistetaan samantekeväksi väreilyksi sääntöjä seuraavan olennon pinnalla, tai redusoidaan siihen funktioon, joka niillä teorian mukaan on. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa yksilön merkityksellisiksi kokemat sisältöväitteet irrelevantteina. Ymmärtääkseni ymmärryksemme koostuu pitkälti yksilöiden merkityksellisiksi kokemista sisältöväitteistä; ne eivät siis ole irrelevantteja.

Lukiessani Storerin tekstiä mieleeni tuli, etteivät yllä hahmotellut närkästyvien ihmisten ryhmät välttämättä kata toisiaan kovinkaan hyvin. Pikemminkin minusta tuntuu siltä, että ne, jotka ovat kärkkäitä närkästymään tämän selitystarinatyypin käyttämisestä tieteen edistyksen selittämiseen, ovat usein hanakoita käyttämään sitä yksilöiden käytöksen selittämiseen. Epäilen myös, että sama pätee ainakin jossain määrin toiseenkin suuntaan. Se on hassua.

"Täydelleen mitätön kirja"

2009-04-14T14:40:00.006+03:00

Braun, Wilhelm von. Teiden yhtyessä. Suomennos. 93 s. Helsinki 1924. K. 8:-.
Vähäpätöinen kirja.

Kaarle Ervasti lopettaa liikkeensä, kuten useimmat asiasta kiinnostuneet jo tietävätkin. Jäljellä olevat kirjat maksavat euron kappale. Kuten äsken tyhjeneviä hyllyjä tutkiessani totesin, nyt voinkin sitten muuttaa muualle, yksi asuinkulmieni suurista eduista kun katoaa. Hyllyissä on kuitenkin vielä kaikenlaista kiinnostavaa. Löysin aarteen, Valtion kirjastotoimiston julkaiseman Arvostelevan luettelon suomenkielisestä kirjallisuudesta vuodelta 1924. Aiemmin olin vain kuullut synkkiä huhuja näiden lehtisten kirjoittajien vallasta vaikuttaa siihen, mitä suomalaiset ovat menneinä vuosikymmeninä saaneet luettavakseen. Useimpien arvostelujen kirjoittajat on sentään yksilöity, mutta ylläsiteeratunkaltaisen yksirivisen teilauksen osakseen saaneita teoksia ei ole kai pidetty senkään arvoisina.

Näitä on pakko siteerata lisää.

Curvood, James Oliver. Salomaiden samoilijat (Nomads of the north). Englanninkielestä suom. Jussi Tervaskanto. 228 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 17:-.
Raikas luonnonromaani, jossa tarkalla eläinsielun tuntemuksella kerrotaan Miki koiran ja Niva karhun tarina. Curwoodin kirjoissa on sitäpaitsi aina joku hyvä nainen ja pari ihmispetoa, joitten eräelämä lisää kirjan jännittävyyttä.
Kirjastokirjaksi hyvin sopiva. A.C.

Eschtruth, Nataly von. Virvatuli (Der Irrgeist des Schlosses). Saksankielestä suom. Siiri Sieberg. 224 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 15:-.
Eschtruthin kirjoja ei kannata kirjastoihin hankkia.

Forge, Jean. Kuiluja. Esperantonkielisestä alkuteoksesta suom. Aini Setälä. 168 s. Helsinki 1924. O. 6:-.
Kirjan juoni – kahden miehen taistelu samasta naisesta – esitetään jonkinlaisen hypnoottisen unen muodossa, jossa sen ihmisiksi tarkoitetut varjokuvasankarit tanssivat kurjaa kuolemantanssiaan lukijan silmäin ohi. Tunnelma alusta alkaen teennäisen pingoitettu. Vailla taiteellista arvoa. Ei kirjastoihin. L. P.

Muutakin kuin romaaneja toki arvosteltiin:

Jotuni, Maria. Tohvelisankarin rouva. 3-näyt. huvinäytelmä. 251 s. Helsinki 1924. O. 24:-.
Paljon puheenaihetta ja ankaraa arvostelua nostattanut näytelmä. Maria Jotuni on etevä arkielämän ja ihmisten heikkouksien kuvaaja, maalaileva ja huumorintajuinen. Mutta tässä näytelmässä hän siihen määrin väsyttävästi vatvoo aina yhtä ja samaa välttämättä suorasanaisia mauttomuuksia, ettei sitä voi lukea hänen onnistuneimpien teostensa joukkoon. Seuranäyttämöillä näyteltäväksi se ei missään tapauksessa sovi, siihen se on aivan liian vaikea ohjatakin. H. C.

Hellaakoski, Aaro. Maininki ja vaahtopää. Runoja. 143 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 20:-, sid. 30:-.
Hellaakoski on tähän kirjaansa koonnut kovin monenlaista ja monenarvoista. Kirjan alkupuolessa on arvokkaampaa ja huolellista työtä. Luonnosta saadut vaikutteet on paikoin ilmaistu herkästi ja kauniisti, omintakeisin keinoin. Paljoakaan kirjallista arvoa ei ole taas sellaisilla naljailevilla ja huolimattomasti kokoonlyödyillä runoilla, joita kokoelmassa on monta.
O. T:n.

Laitinen, Armas ja Lehmusto, Heikki. Painiskeluopas. 182 s., kuv. Helsinki 1924. O. 30:-, sid. 42:-.
Ennen vanhaan miehet voimiaan mittelivät painiskellen tavallisesti kansanjuhlissa ja oppineet puhuivat "kansan raakuudesta". Nykyajan Suomessa filosofian tohtori on akateeminen painimestari ja kirjoittaa painiskeluoppaan yhdessä maailman ja Suomen painimestarin kanssa.
Suomenkielellä on jo ennen ilmestynyt painioppaita: Carl Allénin "Käsikirja painissa ja atletiikassa" sekä Urho Aaltosen "Painitaito" mutta ilmoitettavana olevan kirjan tekijät väittävät painiskelutaidon kehittyneen ja uskovat, että tässä kirjassaan ovat voineet voimailunharrastajille tarjota uutta, ennen julkaisematonta painitekniikan alalta. Sitä paitsi on kirjan alussa laajanlainen katsaus painiskelun historiaan. Tässä pistää silmään vähemmän miellyttävän näköiset kuvat rehevälihaksisista, prenikkarintaisista painimestareista. Tekniikkaosastossa on myöskin runsaasti kuvia.
Kirja lienee kiintoisa paininharrastajille, mutta tuskin muille. A. C.

Ervast, Pekka. Jälleensyntymismuisti. 68 s. Viipuri 1924. Tietäjä. 10:-.
Mukaansatempaava tutkielma, joka sisältää lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Teos on suurella vakaumuksella kirjoitettu ja on se ihmeellisellä tavalla valaissut monen lukijan jälleensyntymismuistia. E. W.

Siteeratut arvostelijat:
A. C.: voimistelun tarkastaja Anni Collan
L. P.: fil. maist. Lauri Pohjanpää
H. C.: kirjastotoimen johtaja Helle Cannelin
O. T:n: fil. maist. Onni Tolvanen
E. W.: rouva Esteri Weissenberg
Otsikko on H. C.:n kirjoittamasta arvostelusta; hänen mukaansa Cristopher Boeckin Joulun ruusu on "täydelleen mitätön kirja".

Luja jää

2009-04-13T22:04:00.001+03:00

Vasemmalla polku vie avannolle. Kummaa, kävin kahdesti; aiemmin olen ollut palelevaisempi.

Kuinka martyrismi selätetään kohtalonuskolla

2009-04-08T20:24:00.009+03:00

Il tempo a Kaltra passava lentamente. Una vita incastrata nel reticolo di silenzio senza confine della montagna. Disturbata soltanto dal brusio degli alberi mossi dal vento.
La gente si occupava delle faccende di sempre. Si occupava delle storie passate che continuamente tornavano a rivivere come fossero accadute la sera prima.

Luin jonkin aikaa sitten Anilda Ibrahimin romaanin Rosso come una sposa. Kirjailija asuu nykyään Italiassa ja kirjoittaa italiaksi, mutta on kotoisin Albaniasta. Kirja oli hämmentävä ja ilahduttava lukukokemus. Se kertoo maailmasta, jossa pappi voi päätyä laulamaan islamilaisissa hautajaisissa suuria kun imaami ei sumun vuoksi pääse paikalle pikkukylään ja tiranalaisessa kerrostalossa itkuvirttä virittelevä isoäiti saattaakin äkkiä päättää, ettei itkuun sittenkään tarvita loppusointuja. Kaikkea värittää kommunismi, joka paitsi muuttaa maata perustavasti niinä vuosikymmeninä, joista kirja kertoo, myös eristää sen muusta maailmasta.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta, jossa eletään albanialaista versiota Don Camillon kylästä. Maailma on muuttumaton ja sulkeutunut, ihmiset tietävät paikkansa. Tarina seuraa toistaan, järkyttäviäkin asioita tapahtuu, mutta muuttumattomuus säilyy silti. Moderni ei ole vielä ulottunut ihmisiin saakka, vaikka sen vaikutukset alkavatkin pikku hiljaa näkyä heidän ympärillään (toisessa osassa onkin sitten jo toisin). En tosiaan voinut olla ajattelematta Guareschia, en vaikka keskushenkilö oli nainen, Saba.

Saban tarina vetosi minuun. Se oli aivan muuta kuin mitä naispuolisen nykykirjailijan voisi olettaa luovan niistä lähtökohdista, joista tarina versoo. Saba näet naitetaan 15-vuotiaana arkana tyttönä verivelan vuoksi paljon häntä vanhemmalle juopolle miehelle, ja he elävät pienessä kylässä, jossa perinteet hallitsevat arkea ja naisen kunnia on alati varjeltava aarre. Toisin kuin voisi luulla, tästä ei seuraakaan mitään sietämättömän kamalaa. Aluksi lapsivaimolla on vaikeaa, mutta lapsiluvun kasvaessa, iän karttuessa ja kommunismin tuomien muutosten myötä Sabasta tulee lopulta suvun matriarkka. Hän ei ole kohtalolleen lainkaan katkera.

Saban ratkaisut ovat kaunis esimerkki siitä, kuinka voi päättää olla tulematta onnettomaksi. Päätös on kuitenkin aivan erilainen kuin kerran aiemmin mainitsemani Charlotte Löwenskiöldin päätös. Siinä missä Charlotte on tahtova subjekti, joka tulee onnelliseksi omapäisyyttään, kaikkia kohtalokuvitelmia uhmaten, Saba on sitkeästi mukautuva, tyynesti kohtalonsa vastaan ottava ja silti vastuunsa kantava olento. En voi kuvitella moisen tyyneyden olevan mahdollista muuten kuin todella vankan, kyseenalaistamattoman kohtalonuskon ansiosta. Charlotte ja Saba siis päätyvät samaan martyrismistä kieltäytymiseen päinvastaisia teitä pitkin.

Tuo kuvako? Ostin kevään kunniaksi korkokengät.

Vau mikä tutkimusaihe

2009-04-05T10:32:00.002+03:00

"Se oli mielenkiintoista aikaa aineiden suhteen", muistelee 86-vuotias sosiaalipsykiatrian emeritusprofessori Erik E. Anttinen.

Hän soti talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Ensin tykistössä, ja lentosotakoulun jälkeen ilmavoimissa.

"Kyllä koviksi huumausaineiksi luettavia jaettiin mielestäni oudon vapaasti. Jos oli yskää, saattoi saada useita kymmeniä heroiinitabletteja, koska se oli tehokas yskänpoistaja", Anttinen muistelee.

Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä julkaistaan keskiviikkona, kertoo HS. Taidanpa käydä ostamassa saman tien.

Pelottavaa verrattuna

2009-04-03T12:12:00.003+03:00

Olen aina pelännyt hammaslääkäreitä ja käynyt vain kun on ollut pakko. Suun avaaminen hammaslääkärille oli kaikesta kokemastani kauhistuttavimmasta päästä; leppeä elämä. Sitten kävin viime syksynä silmäleikkauksessa. Se oli niin paljon hammaslääkärissä käymistä järkyttävämpää, että kas, hammaslääkärit muuttuivat paljon entistä vähemmän pelottaviksi. Yllättävä hyöty. Nyt nielen verta, sillä uskalsin viimein, vuosien vitkuttelun jälkeen, poistattamaan kaksi viisaudenhammasta. Vinkui, raksui ja natisi, muttei ollut kovin kummoista; hirveintä oli puudutus. Se vaikuttaa vielä, saa nähdä mitä tuumin parin tunnin kuluttua.

Ilmiöiden olettamisesta

2009-03-29T19:40:00.009+03:00

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.

Feyerabendia kipeänä

2009-03-25T22:15:00.005+02:00

Thus Peter Medawar (The Art of the Soluble, London 1967, p. 114) writes: 'As science advances, particular facts are comprehended within, and therefore in a sense annihilated by, general statements of steadily increasing explanatory power and compass whereupon the facts need no longer be known explicitly. In all sciences we are being progressively relieved of the burden of singular instances, the tyranny of the particular.' But it is just this 'tyranny' or, as I would rather say, this complexity of real life (which is a life among particulars) that keeps our minds flexible and prevents them from being overly impressed by similarities and appearances of lawfulness.

Sain kaktukselta kurkussa tuntuvan flunssan, mikä ärsyttää tänään, olisin keksinyt parempaakin tekemistä. Olen lueskellut Paul Feyerabendin tekstiä "Notes on Relativism". Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita; olisin kuvitellut pitäväni siitä tasaisemmin kuin pidän. Ajatukseni lähtevät harhailemaan havaintoon, että tämä on varmaan joskus tuntunut radikaalilta, mutta siitä on jo monella tavalla edetty, ja huomioon, ettei Feyerabendkaan edes mieti vaihtoehtoisia tapoja puhua paikkaliitännäisistä eroavuuksista ajattelussa: "kulttuuri" ja "traditio" kelpaavat kyseenalaistamatta hänen käyttöönsä. Hmph.

Siteeraamani pätkä kuitenkin kirvoitti minusta hymyn ja halun hihkua. Haluaisin ymmärtää paremmin miksi se tuntuu minusta niin tärkeältä. Käytän tahallani tunnevaltaisia ilmauksia; sitaatti nimen omaan tuntuu tärkeältä. Se asettuu puolelleni turhaantuessani ihmisiin, jotka takertuvat horoskooppeihin, populaariin evoluutiopsykologiaan, Dawkins-tyyppiseen ateismiin tai johonkin vastaavaan kaiken kokonaisselitykseen. Paljon kattavan selityksen tai lainkaltaisen olettaminen tuntuu niin raskaalta teolta, että se tulisi tehdä vain erittäin painavista syistä. Sen tekeminen kevyesti ei tunnu harmittomalta, ja sitaatissa kuuluu harvinaisen selvästi mistä harmillisuus kumpuaa: Haluan aina uudestaan ja uudestaan palata ilmiön äärelle. Ja halu tuottaa lisää lainkaltaisia yhdistyy näkemykseen, että yksittäiset ilmiöt ovat jotenkin pahasta, jotain, joiden tyranniasta tulisi mahdollisimman nopeasti päästä. Olen päinvastaista mieltä: yksittäisten ilmiöiden tyranniasta ei pidä päästä ikinä. Yksin se suo tilaa omien säännönmukaisuusoletusten kyseenalaistamiseen.

Pitäisi osata

2009-03-20T20:19:00.006+02:00

Kuvassa Ambroise Frédeaun Le bienheureux Guillaume de Tolose tourmenté par les démons vuodelta 1657 (lähde). Totesin tänään, kuinka on synti ja häpeä, etten osaa tunnistaa maalausten pyhimyksiä tunnusmerkeistään enkä ajoittaa kirkkoja edes parin vuosisadan tarkkuudella arkkitehtuurinsa perusteella. Täytyy opetella.

Unohdin sanoa edellisessä kirjoituksessani, että Nizzan rantabulevardilla näyttäydytään edelleen. Nykyään näyttäytyjät eivät kuitenkaan esittele niinkään hienoja vaatteitaan kuin vartaloitaan; harvoin näkee niin täydellisiä lenkkeileviä kehoja.