24.8.04

Laskevan ajattelun puolustaja

Kun fysiikka muotoutuu nimenomaan matemaattiseksi, se tarkoittaa, että fysiikka päättää itse ja itseään varten, painokkaasti, jotain jo-tunnetuksi. Tämä päätös koskee itse projektiota siitä, mitä luonto on, kun siitä tavoitellaan tietoa: avaruudellis-ajallisesti määrittyvien massapisteiden liikkeiden itseensä sulkeutuva kokonaisuus. Tähän luonnon määrättyyn ja asetettuun pohjapiirustukseen on sitten lisätty muun muassa seuraavat määritykset. Liike on paikanmuutosta. Mikään liike tai liikesuunta ei ole toista tärkempi. Kaikki paikat ovat samanlaisia. Mikään ajanhetki ei ole ensisijainen. Jokainen voima määrittyy vain sen seurauksena olevan liikkeen mukaisesti, joka puolestaan on paikanmuutoksen suuruutta ajallisessa jatkumossa; toisin sanoen voima on vain sitä, mitä siitä seuraa. Jokainen tapahtuma täytyy tulkita kuuluvaksi tähän luonnon pohjapiirustukseen. Luonnontapahtuma voidaan havaita luonnontapahtumana vain tämän pohjapiirustuksen näköpiirissä. Luonnosta laadittu projektio saa varmistuksensa siitä, että fysiikan tutkimus sitoutuu kysymyksenasettelun jokaisella askeleella noudattamaan projektiota. Projektio antaa tälle sitoutumiselle, tutkimuksen kuinalaisuudelle, sen kulloisenkin luonteen. Matemaattisen luonnontieteen kurinalaisuus on eksaktiutta. Jotta tapahtumat voitaisiin esittää luonnontapahtumina, ne täytyy jo edeltä määrittää avaruudellis-ajallisen liikkeen määräksi. Tällainen määritys toteutetaan mittaamisessa, jossa käytetään lukuja ja laskemista. Matemaattinen luonnontutkimus ei kuitenkaan ole eksaktia siksi, että se laskee tarkasti, vaan sen täytyy laskea tarkasti, koska sen sitoutuminen kohdealueeseen on luonteeltaan eksaktia.


Päädyin eilen eräässä keskustelussa tilanteeseen, jossa minun tulkittiin pitävän muun muassa älykkyysosamäärän mittaamista mielekkäänä. Itse asiassa luulin puhuvani siitä, ettei jonkin asian inhottavakaan käyttö tee tuosta asiasta hyvää tai pahaa.

Sitaatti on Martin Heideggerin esseestä "Maailmankuvan aika", jonka Markku Lehtinen on mielestäni suomentanut oivallisesti. Ajatus tuntuu karkeistetussa muodossaan olevan monille tuttu: Aikaamme ja kulttuuriimme kuuluu erottamattomasti ajatus luonnosta jonain sellaisena, joka on mitattavissa ja laskettavissa. Projektio josta tekstissä puhutaan on muokannut meille maailmankuvan, maailman kuvana, jota voimme mitata monin eri tavoin. Kulttuurimme mielikuvituksessa on jo täysin ymmärretty ja hyväksyttävä ajatus pitää kulttuuriamme epätavallisessa määrin mittaamiseen ja laskemiseen keskittyvänä. Eilisessä keskustelussa esimerkiksi tästä otettiin pikajuoksijoiden tietyn matkan kiitämiseen käyttämän ajan mittaaminen tarkkuudella, joka ylitää havaintokykymme.

Pikajuoksijoihin päästiin älykkyysosamääristä. Sitä ennen tietysti puhuttiin Tatu Vanhasesta ja sitä ennen lehdistön etiikasta (joskus pitäisi kirjoittaa pelkästään tavoista, joilla keskustelu siirtyy aiheesta toiseen), mikä ehkä osaltaan vaikutti älykkyysosamääräkeskustelun sävyyn.

Esitettiin älykkyysosamäärän testausmenetelmien kritiikkiä ja puhuttiin erilaisista älykkyyden lajeista sekä muista lahjoista, etenkin sellaisista, joista toisenlaisissa ympäristöissä elävät hyötyvät omastamme eroavassa arjessaan. Esimerkiksi piraha-heimon jäsenet eivät, mikäli tuoreehko tutkimus pitää paikkansa, oletettavasti helposti ymmärtäisi mitä teemme mitatessamme sadasosasekunteja tai määrittäessämme ihmisten älykkyysosamääriä.

Keskustelu kääntyi sen ihmettelyksi, miksi ihmisten älykkyyttä pitäisi tai edes voisi mitata tällä tavoin, ja jotenkin tähän liitetttiin (arvatenkin Tatu Vanhasta muistaen) sekin, kuinka natsit saattoivat hollantilaisten oivallisista reikäkorttiväestörekistereistä nostaa puikolla juutalaisten kortit. Uskontoa kun oli väestölaskennassa kysytty. Huomautin, että älykkyysosamäärän mittauttaminen ei liene missään pakollista. Huomautukseni ei vaikuttanut siihen, että konsensuksenkaltainen vaikutti vallitsevan siitä, että älykkyysosamäärän mittaaminen on paha asia. Ymmärtääkseni ajatus kulki seuraavalla tavalla: Älykkyysosamäärän mittaaminen on malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurissamme suhtaudutaan pakkomielteisesti mittaamiseen ja laskemiseen. Oletamme älykkyyden joksikin mitattavissa olevaksi, ja koska tiettyä älykkyyden muotoa voidaan jotenkin mitata, tuo mitattava älykkyys arvostetaaan muita, vaikeammin mitattavia, lahjoja korkeammalle. Näin arvottamalla ja ajattelemalla tuotamme ja uusinnamme jatkuvasti länsimaisen kulttuurin imperialistista toiselaisten maailman kokemisen tapojen mitätöintiä. Siis älykkyysosamäärän mittaaminen, joka ei koskaan ole irrallaan tavoista joilla sitä käytetään, on paha asia.

Minusta tuli tuossa keskustelussa laskevan ajattelun puolustaja. En tahdo ajatella, että laskeminen ja mittaaminen johtaisivat väistämättä sellaisten ajattelutapojen ohittamiseen, joissa ei lasketa. Ohittaminen ei ole minustakaan hyvä asia, mutta ei laskeminen ja mittaaminen ohita, vaan laskeva ja mittaava ihminen. Esimerkiksi älykkyysosamääränsä mittauttava ihminen ei mitenkään välttämättä ajattele mittauksen tuloksen kertovan muita arvokkaammasta lahjakkuuden lajista. Jos ajattelee, olen kiinnostunut kuulemaan miten hän perustelee arvotuksensa ja saatan olla eri mieltä hänen kanssaan. Arvottaminen on kuitenkin eri asia kuin mittaaminen. Tällainen arvottaminen saattaa johtaa lopulta tekoihin, joita pitäisin täysin puolustamattomissa olevina. Nuo teot eivät kuitenkaan johdu mittaamisesta.

Ikäviltä tuntuvat asenteet ja teot toisia ihmisiä kohtaan tuskin myöskään lakkaisivat tai edes vähenisivät jos päättäisimme luopua vaikkapa älykkyysosamäärien mittaamisesta. Tai mittaamisesta ja laskemisesta ylipäätään. Tai vaikkapa sellaisista teksteistä, joissa kerrotaaan kuinka mitataan ja lasketaan, joissa tuomitsematta kerrotaan ajattelutavasta, joka suhtautuu pakkomielteenomaisesti mittaamiseen ja laskemiseen. En usko että hyötyisimme siitä, että lailla kieltäisimme älykkyysosamäärän mittaamisen ja varmuuden vuoksi polttaisimme kaikki kirjat ja tuhoaisimme kaikki tiedostot, joissa puhutaan älykkyysosamäärän mittaamisesta, ettei kukaan voisi rikkoa säädöstämme.

Jos tuomitaan asia, ajatus tai ajattelutapa, joka on johtanut pahoiksi katsottuihin tekoihin, ei vain noita tekoja, päädytään helposti kirjarovioihin.

(Eksynköhän nyt sen ajattelutavan seitteihin, jota kritisoin? Liitän älykkyysosamäärän mittaamisen tuomitsemisen tuon tuomitsemisen toimeenpanemiseen kielloin, rajoituksin ja tuhoten. Onko tämä perustellumpaa kuin se ajattelu, jota kritisoin? Tai ehkä käytän vastaväitettä, joka samanmuotoisena kuin se ajattelu, jota vastaan väitän, osoittaa tuon muodon ongelmat?)

13.8.04

Liikaa karkkia

This is, to be sure, a quite paradoxical interiority which constitutes me fundamentally, as with every other Existent, but to which I must nevertheless gain access alone. An interiority that finds its home only in projection, in the permanent movement of the anticipation of possibility. Is this an interiority without subject? Without the substantial subject that connects it to it proper ego, hardens it, and isolates it from the world? But this "subjectivity" lacs neither care nor conscience (Sorge, Gewissen) nor certainly - it must once again be emphasized - self-reference: "When fully conceived, the care-structure includes the phenomenon of Selfhood (Selbstheit)."

Vaikka kuinka olisi kokemuksia, joita ei voi määritellä jonkinlaisen kartesiolaisen subjektin karikatyyrin havainnoiksi, joissa subjektin ja maailman välinen raja on täysin vedenpitävä, ja vaikka kuinka koettaisi puhua tällaisista kokemuksista, niin livahtaako sitä poiskaristeltavaa subjektikäsitystä muistuttavia viritelmiä kuitenkin aina puheeseen mukaan? Jos, niin miksi?
Sitaatti on Dominique Janicaudin artikkelista "The Question of Subjectivity in Heidegger's Being and Time". Teksti löytyy oivallisesta mutta valitettavasti englanninkielisestä kokoelmasta Deconstructive Subjectivities. Harmittaa lukea käännöksiä.

Illalla väsähdin. Muistin juuttuneeni Jussin ja Raisan tupaantuliaisissa heidän kirjahyllynsä ääreen, enkä suinkaan niiden kaikkein kirjahyllyuskottavimpien teosten kohdalle. Olivat kilttejä ja lainasivat minulle ne kaksi kirjaa, joita himoitsin. Harry Potter ja viisasten kivi oli aivan yhtä hurmaava kuin pari vuotta sitten kun luin sen ensi kerran. Oli jo aamuyö, mutta ei nukuttanut, joten luin myös Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön oivan komisario Beck-tarinan Kadonnut paloauto. Sitten nukuin 2,5 tuntia ja tulin töihin.

Luen ajoittain dekkareita. Sjöwallin ja Wahlöön yhteiskunnallisesti kantaaottavia kansankodinkuvauksia, Simenonin Maigret-tarinoita tietysti, Robert Van Gulikin hulvattomia 600-luvun Kiinaan sijoittuvia tuomari Dee -juttuja ja sille päälle sattuessani Chandleria. Satunnaisesti muutakin. Ja tietysti Sir Arthur Conan Doylea, sillä Sherlock Holmes on minusta eräs kirjallisuushistorian seksikkäimmistä miehistä.

Väsyttää. Satunnainen sitaatti aamuyöllä lukemastani Kadonneesta paloautosta:

- Entä mitä luulette ihmisten sanovan jos esitämme tämän niin sanotun teorian? Kuka piru uskoo siihen?
Kumpikaan toisista ei vastannut ja odotettuaan puolisen minuuttia hän vetäisi puhelimen lähemmäs, pyöritti muutaman numeron, odotti ja sanoi:
- Einar? Olen Melanderin luona. Viitsitkö pistäytyä täällä?
Ei mennyt puoltakaan minuuttia kun Rönn ilmestyi ovelle. Kollber katsoi häneen vakavasti ja sanoi:
- Olemme tulleet siihen tulokseen että Malm ja Olofsson olivat jonkin kansainvälisen rikollissyndikaatin juoksupoikia, jonkinlaatuisen mafian. Luulemme myös että liiga sai heistä kyllikseen ja lähetti tänne ammattitappajan jostakin ulkomailta kolkkaamaan heidät.
Rönn tuijotti silmät tapillaan jokaista vuoronperään. Lopulta hän sanoi:
- Kuka teistä on keksinyt noin älyttömän jutun. Sellaista tapahtuu vain elokuvissa ja kirjoissa. Vai pistättekö minua halvalla?
Kollberg kohautti kaunopuheisesti harteitaan.


7.8.04

Kieletär

Kielikiistat kertovat aikansa ihmisten ja ihmisryhmien välisistä valtataisteluista, poliittisista ja kielipoliittisista tavoitteista. Toisaalta kyseessä olivat koko ajan myös osallistujien kielelliset ideologiat: erilaiset kielinäkemykset ja erityisesti suomen kieltä koskeneet mielikuvat ja ihanteet. Jokaista kielellistä yksityiskohtaa oli mahdollista pohtia suhteessa suomen kielen todelliseen olemukseen, jota tuohon aikaan yleisesti kutsuttiin kielettäreksi.

Lueskelen Lea Laitisen artikkelia "Kieltosana ja kieletär" SKS:n tänä vuonna julkaisemasta kirjasta Yhteistä kieltä tekemässä, Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla. Lukiessani hahmottelen mielessäni kuvaa utuisen lempeästä hengettärestä, jonka olemuksessa ei-materiaalisesti ruumiillistuu äidinkielemme tosi olemus.

Oli aika jolloin muutokset kielessämme joko saavuttivat kielettären hiljaisen hyväksynnän, ne olivat sellaisia poimuja hänen hameensa laskoksissa, joita vain emme olleet aiemmin huomanneet, ja jotka tulivat näkyviin hänen kulkiessaan eteenpäin. Tai sitten hän kevyesti ravisti päätään kun kieleen koetettiin istuttaa vieraita aineksia, ja muutosyritys painui unohduksiin. Vaan kieletär oli hauras, hän oli sortumassa vieraiden ikeen alle, unohtumassa kyökkipiiaksi. Onneksi tämä tuhkimo huomattiin ajoissa, ja intomielisen työn ansiosta hän nousi taas soreasti ja jatkoi kulkuaan.

Tämän tarinan päähenkilö lienee nykyään jälleen hädässä ja kaivannee suoraryhtisten pelastajien apua: vieraat vaikutteet vääristävät hänen kauniita piirteitään ja ovat peittää hänet kokonaan näkyvistä, eivätkä kielenhuoltajat enää osaa taistella hänen puolestaan, tai ovatpa saattaneet kokonaan hänet hylätäkin.

Kerroin mielikuvatarinan kielettärestä kahdesta syystä: ensinnäkin koska keskustelin eilen luetun tekstin visualisoinnin ja muistiin painamisen tavoista, ja toiseksi koska alkuperäisyyden ja autenttisuuden ajatukset mietityttävät. Sekin mietityttää liittyisivätköhän nuo kaksi asiaa mitenkään toisiinsa.

Kieletär on oivallinen päähenkilö tarinalle ja äidinkieltään lempivä voi kokea kuuluvansa sankaritarta puolustavien urheiden joukkoon. Hyvin monenlaiset näkemykset ja paheksunnat on oikeutettu olettamuksella kielettärestä, jonka aitoa luonnetta seurataan ja tuetaan tai jolle tehdään väkivaltaa. Mielikuvasta ei suinkaan ole nykyäänkään luovuttu, viitteitä siitä on nähtävissä niin monien oikeakielisyysvaatimusten sävyissä kuin vaikkapa Tere Vadénin artikkelissakin, jota keväämmällä täällä siteerasin.

Kielettären utuinen kuva kantaa itsestäänselvyytenä ajatusta autenttisuudesta. Olettamusta että on olemassa aitoa ja alkuperäistä. Lisäksi tämä autenttinen arvottuu muuta paremmaksi. Olettamusta autenttisen olemassaolosta tai sen arvosta ei perustella. Ikäkö jonkin asian tekee toisia aidommaksi? Lisääkö näin syntynyt aitous olemassaoloon sellaista raskautta, joka tekee siitä arvokasta? Taas koetan kuvittaa mielessäni sitä ajatusrakennelmaa, jonka huomaan kielettären kuvassa.

Olisiko tällainen aitouden olettamus, suomen kieltä yhdistävä ja sille oikeellisuuden ja arvon takaava ajatus yhtä vetoava ilman jonkinlaista visualisointia? Ilman kielettären hahmoa? Olisiko tämä hahmo yhtä vetoava ja intuitiivisesti vakuuttava jos se ei olisi yksilö, subjekti joka voi kieltää tai myöntää, joka leijuu hyvän enkelin lailla yllämme?

Tunnisteet:

3.8.04

Loma loppui

kenties tajuta äkkiä, ilmestyksen lailla,
jonkin kaislan satunnainen kaarre,
aivan irtain, ehdottoman puhdas.
Mistä, kuinka? Huikaisten se saapuu,
tummuus, valo, liike avoimessa,
taipuu syvään, tähän, tänne asti,
melkein tänne -
sitten: murjottava lapsi,
kyyristyä, sulkeutunut, tyly: ei, ei tänne.
antaa olla, pois ... Tai: entä sitten?

Ei se oikeastaan loma ollut, työntekoa paljolti, mutta en istunut sen aikana päätteen ääressä odotellen katselemassa tyhjää tilaa ympärilläni kuten nyt taas teen. Hain Aila Meriluodon kootut runot juuri tähän seurakseni ja selasin esille erään, nimeltään Kaisla.

Mieleni on kerta toisensa jälkeen seestynyt parhaiten Meriluodon kertomalla tavalla :

kuiva kaisla avartuvan rannan,
irtonaisen rannan, eri rannan,
jaksoi elämäni painon kantaa
niinkuin helpeen, siemenhöytyvän,
kun sen äkkiä tuon varaan ripustin
hämmästyen, vapautuen, hymyillen,
ja käännyin selin.

Jostain syystä tuo on aina huomattava uudestaan ja vaikka sen kuinka hyvin tietäisi se yllättää joka kerta.

Tunnisteet: